PÄIVÄN KIRJAT

26.6. 2021

Eeva Kilpi: Jatkosodan aika (WSOY, 1993).

Eeva Kilven runoista olen aina pitänyt. Myös proosan hän taitaa. Ja muistelemisen jalon taidon. Hänen muistelmaromaanisarjansa alkoi talvisodasta. Jatkosodan aika jatkaa siitä.

Eeva Kilpi vietti jakosotaansa nuorena tyttönä. Jo tämä tieto innosti minua tarttumaan kirjaan.

Evakkous on keskeinen teema Kilven tuotannossa. Hän on menetetyn Karjalan tyttöjä eikä hän sitä peittele.

Jatkosodan ajassa liikutaan milloin itään, milloin länteen. Vuoksenniskalla ollaan koulussa; ja nämä koulumuistelot ovatkin kirjan pysyvää antia. Tuskin missään jatkosotaa muistelevassa teoksessa on koulutytön arjen surut ja ilot kerrottu yhtä vaikuttavasti kuin tässä kirjassa.

Vähän väliä Kilpi palaa ”nuorentädin” (on Kilvellä yhdyssana) suureen menetykseen – jatkosodan ensimmäisinä päivinä kuolleeseen Kollaan sankaripapin Jorma Heiskasen katoamiseen.

Sitähän sota on – kuolemaa….

Eeva Kilpi lienee Suomen tunnetuimpia eläinten oikeuksien puolustajia. Tässäkin kirjassa eläimet huomioidaan. Varsinkin Suomen hevonen, joka antoi kaikkensa sotaponnisteluissa. Henkiin jääneistä tehtiin sitten makkaraa. Eeva Kilven isä olisi tahtonut toisin, mutta nälkäänäkevä kansa tarvitsi ruokaa.

Kirjan saa tilata tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/885848

25.6. 2021

Raimo Heimonen: Viimeinen järvilohi (Pro Natura kuvatoimisto, 2004).

Raimo Heinosen Viimeinen järvilohi on paitsi arvokas, kulttuuriperintöä tallentava teos, myös jäähyväiskirja luonnonvaraiselle järvilohellemme.

Ahneus ja lyhytnäköisyys veivät Pielisen lohen sukupuuttoon, Saimaan lohelle on käymässä samoin.

Vielä 1960-luvulla Pohjois-Karjalasta löytyi hyviä lohivesiä. Kunnes Kuurnankosken voimala 60-luvun lopulla langetti kuolemantuomion viimeiselle luonnonvaraisesti lisääntyneelle järvilohelle. 10 000 vuotta se oli sinnitellyt jääkauden jälkeisissä vesissä, mutta sitten koitti tuli tuo niin ihmiselle kuin eläimillekin kamala 1900-luku.

Kuurnaan voimalan hyötysuhde on paljastunut lähes olemattomaksi. Mutta kun oli kiire vaurastua ja puolueiden oli saatava ääniä. Pohjois-Karjala on aina ollut herkkää aluetta populismille: niin korpikommunismille, SMP:lle kuin perussuomalaisillekin. Tosin ainakaan tätä viimeisintä ryhmää ei voi syyttää Kuurnaaalla aiheutetusta typeryydestä. Taitavat suurimmat syntisäkit löytyä aivan tavanomaisista valtapuolueista.

Juuri nyt kiistellään norpista ja Saimaan verkkokalastuksesta.

Usein suomalainen talonpoika on ollut oikeassa siinä, että Etelä ei tiedä mitä muissa ilmansuunnissa tapahtuu. Kuurnaan valjastamisen yhteydessä olisin Etelän luontoihmisiltä odottanut jonkinlaista reaktiota. Osoittihan esim. Koijärvi sen, että juuri cityvihreät olivat rohkeimmin puolustamassa suomalaista maalaisvihreyttä.

Heimonen on haastatellut kirjassaan Pielisjoen-Koitajoen lohivesien kalamiehiä. Heistä eniten saa huomiota Veikko Heiskanen. Mutta oli muitakin.

Nyt lohta yritetään pelastaa. Mutta onko jo myöhäistä?

Kirjolohesta on tullut pohjoiskarjalainen maakuntaherkku!

Aitoa karjalaista lohta en ole päässyt maistamaan; on ollut tyytyminen Tenon loheen.

Nyt Lappi saa ne miljoonat, jotka Pohjois-Karjalakin olisi voinut kalaturisteillaan hankkia.

Kun kirjoitin äskeisen lauseen, tuli minulle välittömästi huono olo.

Eikö villillä järvilohella ollut jo itsessään suuri arvo – riippumatta sen mahdollisesta taloudellisesta arvosta? Samalla tavalla kuin Saimaan norpalla.

Heimosen kirjassa on lukuisia kuvia tästä upeasta eläimestä.

Mieluimmin näkisin niitä elävinä kuin kuolleina.

Raimo Heimosen lohiperinneteos on mitä ilmeisimmin bibliofilinen harvinaisuus.

Nyt se on ostettavissa https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/883142

24.6. 2021

Hannu Loima: Oksa heimopuun (Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1981).

Kirjoitan tätä kirjaesseetäni Ilomantsissa. Kello on 23.43. Jokainen kesäyö on ihme. Valo on lahja, josta ei voi koskaan olla tarpeeksi kiitollinen. Myös pimeys on lahja. Molemmat kuuluvat Suomen luontoon?

Samalla tavalla kuin ortodoksinen kulttuuri. Itsekin olen ortodoksi, vaikka en juuri perusta kirkon dogmeista. Ehkä olen kulttuuriortodoksi…

Hannu Loima oli osa elämääni kun vartuin ja asuin Ilomantsissa. Hän oli täällä kirkkoherrana. Hän vieraili myös kotikylässäni Putkelassa.

Hän oli syvällisesti sivistynyt seurakuntapappi. Kaikkien arvostama. Ilomantsin Isä Camillo.

Vieläkin voin tavoittaa hänen harmonisen, syväkarjalaisen äänensä.

Sama ääni on koettavissa hänen esseissään teoksessa Oksa heimopuun.

Hannu Loima oli kotoisin karjalaisesta pitäjästä, Suistamosta. Hänen äidinkielensä olikin karjala. Teoksen viimeinen essee on kirjoitettu karjalaksi.

Aika usein kysyn itseltäni: ”Uskotko mihinkään?”

Vastaan; en ainakaan mihinkään valmiiseen systeemiin.

Mutta omaan karjalaisuuteni ja omaan ortodoksisuuteni uskon.

Tämän kirjan saa ostaa tästä: https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/883025

23.6. 2021

Leslie Charteris: Pyhimys seuraa jälkiä (Tammi, 1949).

Olen paljosta kiitollinen Leslie Charterikselle ja vähintään yhtä paljon Roger Moorelle, joka esitti Charteriksen luomaa seikkailijahahmoa – Pyhimystä – 1960-luvun tv-sarjassa.

Pyhimys toi paljon iloa moneen ikävään iltaani. Roger Moorea parempaa näyttelijää en voisi kuvitella esittämään Pyhimystä, joka on dekkarigenressä aivan oma lukunsa.

Pyhimys (Simon Templar) on seikkailija, eräänlainen moderni Robin Hood; niin rikollisten kuin Scotland Yardinkin kauhu.

Pitäisikö dekkarien (jos näitä Pyhimys-kirjoja pidetään dekkareina?) olla jännittäviä? Ei välttämättä, jos niillä on muuta mielenkiintoista tarjottavanaan.

Simon Templar on hyvin arvoituksellinen hahmo. Hän on aivan varmasti hedonisti, naisten mies, hyvien juomien ystävä, mutta jossain määrin myös eettinen sankari.

Pyhimys seuraa jälkiä (ilmestyi alkujaan jo 1934) on jopa silmiinpistävän eeetinen dekkari; jopa niin, että sitä voisi pitää asekaupan ja poliittisen korruption vastaisena manifestina.

En kerro kirjasta enempää. Se on ostettavissa täältä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/882374

23.6. 2021

Salme Vuorinen: Eloni kirja (Like, 2008).

Salme Vuorisen muistelmia voi pitää hänen toisensa puolisonsa Harry Verner Vuorisen päiväkirjadokumentin Myrskyn silmässä – Poliittisen vangn päiväkirja jatkosodan ajalta 1941-1944 rinnakkaisteoksena. Myöhemmin Harry vammautui vakeasti ja Samesta tuli hänen omaishoitajansa.

Kuinkahan moni omaishoitaja on saanut muistelmansa julkisuuteen?

Ja useimmiten Eloni kirjan kaltaiset kirjat jäävät omakustanteiksi ja saavuttavat vain pienen joukon lukijoita.

Liken editori on ymmärtänyt mielestäni aivan oikein Salme Vuorisen elämän poikkeuksellisuuden ja ehkä tästä syystä antanut muistelmien rönsyillä laidasta laitaan.

Aina voidaan kysyä miksi ja missä suhteessa jonkun historian henkilön elämäon ollut yleisesti merkityksellistä. Salme osallistui tosein maailmansodan jälkeen varsin aktiivisesti vasemmistolaiseen yhdistystoimintaan, jolla on ollut tietenkin oma merkityksensä. Hän oli Helsingin neljäs naistaksikuski. Kaj Chydenius on säveltänyt hänen runojaan. Mutta olivatko nämä asiat Salme Vuorisen elämän tärkeimmpiä asioita.

Jos Salmelta itseltään olisi kysyty, olisi hän varmaan vastannut: lapset ja Harry Vernerin omaishoitajana toimiminen.

Olen Veikko Lavin kanssa samaa mieltä – ”jokainen ihminen on laulun arvoinen.”

Salmen muistelmat saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/882251

22.6. 2021

Annemarta Borgen: Minun yrttini. Historia, viljely, ruokaohjeet (Otava, 2016).

Kun vietin Ilomantsissa lapsuuttani ja nuoruuttani 1957-1976, tiesin yrteistä lähinnä sen mitä olin oppinut koulussa. Erityisesti on jäänyt mieleeni biologian lehtori Anna-Liisa Kaipiaisen kehotukset laittaa persiljasilppua margariinin joukkoon.

Turpeilassa ei persiljoista ja basilikoista tiedetty mitään. Ainoat sallitut mausteet olivat omasta maasta saatu sipuli ja kaupasta ostettu mustapippuri.

Kun koululla syötiin tillilihaa, oli se minulle eksoottinen elämys.

Yrttien ja ylipäänsä luonnonkasvien hyötykäyttöön minut opasti Toivo J. Rautavaara teoksellaan Mihin kasvimme kelpaavat. Sama mies oli saanut minut innostumaan Sieniaapisellaan sienistä.

Vietin v. 1987 viisi kuukautta Heinävedellä (koskaan valmistumatonta) lisensiaattityötäni tehden ja yrttejä viljellen. Lajeja minulla oli muistaakseni 35. Kasvatin myös kiinankaalia ja perunaa. Kiinankaalista sen verran, että se maistui hoidossamme olleelle villakoira Pikille. Heinävedellä toimi siihen aikan Yrttipaja, josta sai ostaa taimia.

Nytkin Putkelassa (jossa tätä kirjoitan) on puutarhassani ja ikkunalaaudallani muutama yrtti. Villiyrttejä, kuten vuohenputkea, käytän lähes päivittäin.

Omistan useita yrttikirjoja. Annamarta Borgenin Minun yrttini on jo alan klassikko. Hän ei tyydy pelkästään esittelemään yrttien hyötykäyttöä, vaan myös niiden kulttuurihistoriaa.

Monet yrteistä levisivät pitkin poikin Eurooppaa roomalaisten mukana. Niin myös yksi suosikeistani, lipstikka (liperi). Se kuuluu niiden 90 yrtin joukkoon, joita Kaarles Suuren määryksestä oli viljeltävä koko valtakunnassa. Pohjoismaissa lipstikkaa istutettiin siinä uskossa, että se pitäisi luteet ja rotat poissa.

Vahva huhu kertoo, että Maggi-lihaliemikuutioidn perusmaku tulisi juuri lipstikasta. Itse en lihakuutioita käytä, joten en ota kantaa asian. Mutta sen tiedän, etä lipstikoista saa aikaiseksi jumalaisen keiton.

Voikukka on kesän merkki. Järvenpäässä ne saattavat kukkia tosin jo huhtikuussa. Mutta ei Ilomantsissa, jossa se kukkii aikaisintaan toukokuussa. Kesäkuun alkupäivinä se kauniistaa jo kotikyläni niityjä. Nyt niittyjen pääkasvina taitaa olla maitohorsma. Molemmat näistä ovat hienoja villiyrttejä.

Annemarta Borgen paljastaa kirjassaan voikukkaviinin reseptinsä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä että voikukasta saadaan ihanaa viiniä.

Omatekoista voikukkaviiniä tarjosi minulle parisenkymmentä vuotta sitten kotonaan Oulunkylässä Stalinin vainojen uhri Karl Aho. Hän oli silloin jo 90 vuotias, ja varmaan viimeisiä ihmisiä, jotka pystyivät kertomaan Neuvostoliiton keskitysleirihelvetistä. Hän kouluttautui myöhemmin kemistiksi ja työskenteli Petroskoin alueella. Mauno Koiviston ansiosta hän pääsi takaisin vanhaan kotimaahansa, josta hänen perheensä oli Lapuanliikkeen vuosina siirtynyt pakoon Neuvostoliiton puolelle.

Karl kertoi minulle, että hänen pitkän iän salaisuutensa oli voikukkaviini, jota hänellä oli tapana juoda pieni lasillinen aamuisin.

Yrttien kiehtovan maailmaan pääset tilaamalla Borgenin kirjan esim. Quality Booksilta https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/881796

21.6. 2021

Paavo Haavikko: Soitannollinen ilta Viipurissa 1918 (Otava, 1978).

Toivo Kuula kuuluu eteläpohjalaiseen Heikki Olavinpojan sukuun, kuten minäkin ja kuten monet muutkin (Oskari Merikanto, Heikki Klemetti jne.).

On vaikea kuvitella eteläpohjalaisempaa miestä kuin säveltäjä Toivo Kuula. Vuonna 1918 hän oli paitsi eteläpohjalainen mies, myös valkoisen Suomen mies.

Viipurin seurahuoneella vappuna 1918 hän kuitenkin viilsi puukollaan jääkäriupseeria. Sitä ei olisi hänen kannattanut tehdä; niissä tunnekuohuissa, Viipurin taistelujen adrenaaliryöpyissä…

Haavikko esittelee ensin näytelmän päähenkilön ja uhrin puolisoineen (Alma Kuulakin pääsee mukaan). Näin Etelä-Pohjanmaasta tulee osa näytelmää.

Kuula tapetaan kuitenkin Viipurissa, sodan viimeisessä näytöksessä.

Olen itse tutkinut jääkäriliikkeen historiaa. Minut on jopa kutsuttu jääkärien perinneyhdistyksen toimesta kunnioittamaan kalterijääkäri Into Auerin haudalle pystytetyn veistoksen paljastusta. Olinhan kirjoittanut Into Auerin elämäkerran.

Monien vaiheiden jälkeen Into Auer päätyi nimettömälle haudalle Kalevankaan hautausmaalle Tampereelle. Kirjaani Tapaus Into Auer (Tammi, 1995) luettiin siis myös jääkärien perinneyhdistyksissä.

Auer oli monessa suhteessa varsin epätyypillinen jääkäriliikkeen mies: homoupseeri, joka 1940-luvulla sodan jälkeen haki SKP:n jäsenyyttä (jota hän ei saanut).

Paljon on muuttunut vuodesta 1918. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia ja ennakkoluuloja Auerin kunniaksi ja muistoksi järjestetyillä jatkoilla. Minulla oli varastossani useitakin tarinoita jääkäriliikkeen vaietusta historiasta, joita pernneihmiset kuuntelivat suurella mielenkiinnolla.

Minua jopa kiitettiin siitä, että olin kertonut asiat niin kuin ne oli.

Myös Toivo Kuula, kuudes serkkuni, kertoi Viipurin Seurahuoneella oman näkemyksensä jääkäriliikkeestä.

Pohjalaisena miehenä hänellä oli epäonnekseen puukko mukana.

Ja hän oli humalassa.

Kuten myös ne jääkärit, jotka kokivat, että heidän kunniaansa oli loukattu.

Paavo Haavikko kirjoittaa armottoman selkeää suomea. Hänen lauseensa ovat kuin tykinlaukauksia.

Pidän paljon Haavikon 1950-luvun runoista. Hänen uudempi lyriikkansa on jäänyt minulle etäisemmäksi.

Parhaimmillaan Haavikko oli puhujana ja väittelijänä.

Soitannollisessa illassakin olen kuulevani Haavikon veitsenteräviä kommentteja Suomen historiasta.

Mielestäni tämä kirja toimisikin paremmin kuunnelmana kuin näytelmänä.

Haavikko oli kansainvälisimpiä kirjailijoitamme. Oli suuri vääryys, että hän ei saanut kirjallisuuden nobelia (palkintoa, jota tosin en erityisemmin noteeraa…).

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/881473

20.6. 2021

Armas J.Pulla: Näen ikkunastani pihamaalle. Helsinkiläistalon ihmisiä. (Karisto, 1943).

Miten pitäisi suhtautua mieheen, joka on kääntänyt suomeksi ajatollah Khomeinin ajatuksia? Ehkä hän teki käännöstyönsä rahasta.

Pullan maailmannapa oli varmankin Pariisi, ei missään nimessä ajatollien Teheran eikä fasistien Berliini – vaikka hänen suosittua Ryhmy ja Romppainen-sarjaansa onkin pidetty sotapropagandana.

Sympaattisesta Helsinki-kirjasta Näen ikkunastani pihamaalle en löytänyt militarismia enkä fasismia, vaikka hän kuvaileekin oman pihapiirinsa poikien sotaleikkejä. Kirjailijan ote on pikemminkin satiirinen ja viehättävällä tavalla myös kulttuurihistoriallinen. Pullan pakina Ukko Stenistä on tämän kirjan helmi, siinä vanha ajuri muistelee Bobrikoffin aikoja. Kun huonoon huutoon joutunut kenraalikuvernööri oli ammuttu, tarjottiin punssia myös ajurin hevoselle, joka oli lempinimeltään juuri Bobrikoff.

Piilotettua yhteiskuntakritiikkiä saattavat sisältää Pullan huomiot rikkaan rouvan kissasta Robertista ja kodittomasta Kulkurista. Robertia on makuutettu samettityynyllä ja se on saanut juodaksen kermaa. Se on lihava ja pyöreä ja turkki kiiltää auringossa. Kulkuriksi ristitty kissa on taas ”syvästi takkukarvainen.”

Pullan kirja julkaistiin 1943 – keskellä jatkosotaa, joka ei kuitenkaan näy mitenkään kirjan sisällössä. Ehkä näitä leppoisia kirjoja tarvittiin juuri sota-aikana.

Ostin kirjan helsinkiläisestä Johanneksen antikvariaatista, joka on ollut jo kymmeniä vuosia kantadivareitani. Taitaa olla Helsingin vanhin divari nykyään.

Täytyy tunnustaa, että ostin kirjan sen kannen perusteella, en niinkään kirjailijan takia, joka on ehkä omissakin silmissäni leimautunut Ryhmyn ja Romppaistensa takia.

Kirjan sympaattiseen kanteen pääset tutustumaan tästä. https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/880996

Ehkä se saa sinutkin kiinnostumaan.

19.6. 2021

María Duenas: Ommelten välinen aika (WSOY, 2013).

Ostin tämän Murcian yliopiston kirjallisuuden professorin esikoisen muistaakseni Ilomantsin kirjakaupasta, joka kaikkien yllätyksesi vieläkin sinnittelee…

Maksoin kirjasta vaivaiset 10 euroa. Quality Booksissa hinta on sama.

Eihän kesäinen lukuromaani saa maksaa enemmän kuin kreikkalaisen salaatin ainekset ja pari keskikaljaa.

Lukuromaani ei ole lukuromaani, jos siinä on vähemmän kuin 600 sivua. Tässä on hieman enemmän.

En ole kirjallinen elitisti, vaikka olen opiskellut kirjallisuutta ja pitänyt kirjallisuusaiheisen luentosarjankin Helsingin yliopistossa.

Lueskelin juuri tästä Duenasin romaanista tehtyjä blogeja. Niitä löytyi useita, mikä kertoo kirjan suosiosta. Joillakin kirjan lukjoilla tuntuu olevan huono omatunto siitä, että he lukevat viihderomaaneja.

Miksi romaaneja pitäisi luokitella viihteeksi ja taiteeksi. Parempi kategoria olisi luettavat ja lukukelvottomat romaanit.

Duenasin romaanin luin lähes yhdeltä istumalta. Misään tapauksessa en olisi voinut jättää sitä kesken.

Romaani kertoo espanjalaisen ompelijan, Sira Quorogan tarinan. Miljöitä ovat Francon hallintoa edeltävän ajan Madrid ja enimmäkseen Francon aikaan sijoittuva Marokon Tetuan, jonne Sira perustaa muotisalongin. Espanjan sisällissodan jaloista Sira pääsi turvallisempaan paikkaan.

Romaanista kehkeytyy myös eräänlainen vakoilutarina.

Espanjalaisilla kirjailijoilla on poikkeuksellinen taito kertoa kiehtovia tarinoita.

Maria Duenas ei ole poikkeus tästä säännöstä.

Kirjan (jolle voisin myöntää jännitystakuun) saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/880648

18.6. 2021

Georges Simenon: Ystäväni Maigret (Otava, 1984).

Joka kesä luen muutaman Simenonin Maigretin. Ja joskus luen niitä muinakin vuodenaikoina. Joskus luen niitä mielenterveydellisistä syistä; jostain kumman syystä ne rauhoittavat minua.

Ystäväni Maigret (Mon Amit Maigret) ilmestyi jo 1949. Oma kirjani on käännös, jo kolmanteen painokseen ehtinyt.

Simenon kirjoitti sen Arizonassa. Romaanin miljöö on Porquellerosin saari, Välimeressä, Ranskan rannikolla. Simenon osti sieltä huvilan 1935 ja palasi saarelleen aika ajoin.

Porquerollessiin sijoittuu toinenkin Simenonin romaani Le Cercle des Mahé  (1946). Myös Nicolas Freelingin romaanin Valparaiso (1964) miljöönä on sama saari.

Muutamat Jean-Luc Godardin elokuvan Pierrot le fou (1965) kohtaukset on filmattu siellä.

Saarella järjestetään vuosittain jazzfestarit. Taidanpa tehdä Simenon pyhiiinvaellukseni sinne. Mutta olisihan se etikettivirhe. Koska Maigretin omin ympäristö on Pariisi, ei mikään muu.

Muistelen nostalgisesti varhaisnuoruuteni televisioiltoja, jolloin Maigretin sai nähdä usein ruudussa polttamassa piippuaan ja ratkomassa pariisilaisia rikosmysteerejä.

Tässä suhteessa olen fundamentalisti: Maigretien muut kuin ranskankieliset filmatisoinnit pitäisi kieltää. Samoin suomalaiset Maigret-kuunnelmat. Yritin tänään tiskatessani kuunnella YLE:n Elävästä Arkistosta löytämääni kuunnelmasovitusta. Jaksoin kuunnella sitä viisi minuuttia.

Olen miettinyt Maigretien genreä. En haluaisi kutsua niitä dekkareiksi; eihän Maigret-kirjoissa rikoksella ja sen selvittämisellä ole suurtakaan merkitystä.

Tässäkin kirjassa rikos on korkeintaan taustalla. Paljon enemmän nautin Simenonin kerronnasta ja miljöön kuvauksesta kuin hänen nokkeluudestaan rikosjuonten kehittelijänä.

Olkoot maigretit siis romaaneja!

Ystäväni Maigret eroaa muista lukemistani maigreteista lähinnä siinä, että romaanin päähenkilö ei esittele rikosten ratkaisijan kykyjään ainoastaan lukijalle, vaan myös Scotland Yardin etsivälle Mr Pykelle.

Mr Pyke oli tullut Lontoosta Pariisiin oppiakseen ehkä kollegaltaan jotain uutta.

En usko että hän oppi. Ja romaania lukiessani tuntui välillä jopa siltä, että Maigret järjesti tahallaan eräänlaisen performanssin kollegalleen.

Romaanin asetelma on siis varsin herkullinen. Ranskalainen ja englantilainen komisario eksoottisella Välimeren saarella. Aurinkoa riitti, samoin viinaa ja tupakkaa.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/880515

17.6. 2021

Anders C. Krogh: Jaguaarin voima. Vuosi Amazonian sademetsässä (Bazar, 20009).

Kroghin raportti Amazonian sademetsästä on äärimmäisen tärkeä kirja.

Se olisi ansainnut laajempaakin huomiota.

Amazonin sademetsissä on tapahtumassa ja osittain jo tapahtunut lajamittainen kansanmurhien sarja. Alkuperäisasukkaiden kohtalo on ollut valitettavasti ihmisoikeuksista piittaamattomien ihmisten käsissä. Kansanmurhien lisäksi on syytä huolestua myös Amazonian luonnosta. Ja samalla koko planeettamme kohtalosta. Amazonia on keuhkomme.

Ahneus ja piittaamattomuus tuntuvat olevan osa lajiolemustamme.

Kolonialismilla on pitkä historia Etelä-Amerikassa – eikä tulevaisuuskaan näytä kovin hyvältä. Ei ainakaan alkuperäisasukkaiden näkökulmasta.

Onneksi on idealisteja. Tähän joukkoon kuuluu ehdottomasti nuori norjalainen aktivisti ja seikkailija Anders C. Krogh.

Hän vietti vuoden Perun ja Brasilian rajaseudulla eläneiden matsusisien kanssa.

Matsusisit ovat väkisinkin joutuneet tekemään joitakin kompromisseja läntisen sivilisaation kanssa, mutta enimmäkseen pystyneet säilyttämään oman kulttuurinsa.

He elävät luonnon ehdoilla. Heille metsä on pyhä. He ottavat metsästä vain sen minkä tarvitsevat, ei yhtään enempää.

Valitettavasti alkuperäisasukkaiden luontoa kunnioittava elämäntapa on katoavaa kansanperinnettä. Kulutuskulttuurin houkutukset ovat monille liian suuret. Myös osa Amazonian alkuperäisasukkaista on kuunnellut jatkuvan kasvun ja kuluttamisen seireenien lauluja.

Nuori norjalainen Anders C Krogh kuuluu niihin, jotka eivät suostu niitä kuuntelemaan…

Jaguaarin voima on eettisesti vahva kirja. Samalla se on aito seikkailu Amazonian sademetsän rikkaaseen luontoon.

Anders on tuijottanut jaguaaria kolmen metrin päästä, juossut karkuun villisikalaumoja, kahlannut alligaattoreita ja piranhoja vilesevissä joissa…

Anders on ollut erinomainen mallioppija. Jopa niin pitkälle, että hän tuntuu hyväksyvän jopa kannibalismin. Hän käytti samoja hallusinogeeneja kuin kuvaamansa ”kissakansa.” Ja tällä kulttuurisella suvaitsevaisuudella hän saikin hankittua alkuperäisasukkaiden luottamuksen.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/880133

16.6. 2021

Fernando Pessoa: En minä ola aina sama (Otava, 2001). Runot on kääntänyt portugalista suomeksi Pentti Saaritsa.

Lissabon on kaupunkini. Se on minulle runon, historian, vinho verden, hämyisten kujien ja fadon kaupunki. Seuraan päivittäin Lissabonin säätietoja. Valitettavasti näinä päivinä koronatiedot ovat säätietoja tärkeämmät.

Mutta jaksaahan Fernado Pessoan (ja hänen lukuisten salanimiensä) kaupunki odottaa minua.

Koronarajoitukset eivät onneksi koske vierasmaalaisten runotuotteiden lukemista.

Olen opiskellut portugalia, mutta taitoni eivät riitä Pessoan runojen lukemiseen alkukielellä. Minun on siis luotettava Pentti Saaritsaan.

Pessoan runokirjoja ei yleensä löydä antikvariaateista. Jos löytää, ne ovat hintavia.

Tästäkin kirjasta maksoin 20 euroa. Myyn sen 8 eurolla. Teoksessa on joitakin alleviivauksia, mutta kyllähän tämä on lahjoitus.

Runoja luetaan nykyisin vähemmän kuin koskaan, vaikka on tapana puhua ”uudesta runosta”, on kapakkarunoiltoja jne.

Itse olin reilut 20 vuotta sitten perustamassa Runojameja. Saattaa olla, että keksin tuon nimenkin.

Totuus on kuitenkin se, että juuri kukaan ei lue runoja. Niitä varmaan kirjoitetaan enemmän kuin luetaan.

Toivoisin että Pessoan En minä ole aina sama päätyisi hyvään, runoutta rakastavaan kotiin.

Pessoa ei ehkä antaudu lausuntailtojen vetonaulaksi. Hänen runonsa ovat usein vaikeasti avautuvia, täynnä merkityksiä ja kulttuurisia viittauksia.

Ehkä liiankin usein puhutaan Pessoan identiteettileikeistä, hän kirjoitti milloin milläkin nimellä. Hän teki runoudessa sitä samaa mitä Kierkegaard filosofiassa.

Lissabonin rakastajana olen yrittänyt etsiä rakkauteni kohdetta Pessoan runoista. Mutta ei sekään ole ollut helppoa.

Miten esim. seuravia säkeitä voisi sijoittaa pelkästään Lisaaboniin:

”Joskus, päivinä jolloin valo on virheettömän tarkka,

kun esineet ovat niin todellisia kuin ne voivat olla,

kysyn vaivihkaa itseltäni

miksi lainkaan luen kauneuden

esineiden ominaisuudeksi? ”

Pessoa on universaali, filosofinen runoilija. Nämä lainaamani säkeet hän kirjoitti Alberto Caeiron nimellä.

Alvaro de Campas kirjoitti taas näin:

”Tehtaan suurten sähkölamppujen tuskaisessa valossa

poden kuumetta ja kirjoitan.

Kirjoitan hampaitani kirskuttaen, kuin petoeläin kaiken

tämän kauneuden edessä,

tämän kauneuden josta antiikin ihmiset eivät tienneet mitään.”

Toki oppinut tutkija löytää ilmaisullisia eroja näiden eri kirjailijanimien välillä.

Itse hieman vierastan tätä akateemisenmakuista Pessoa-kirjallisuutta.

Miksi kirjailijan pitäisi olla aina sama. Eikö jo elämä itsessään ole leikkiä identiteeteillä?

Omalla nimellään hän kirjoitti:

”Kaukana itsestäni itsessäni kulkeudun

erilleen siitä joka olen:

Varjo ja liike josta muodostun.”

Runokävelylle Pessoan kanssa pääset tilaamalla tämän hienon kirjan tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/879839

15.6. 2021

Eira Hernberg (toim.): Kaksinkävelyjä (Kirjapaja 1992)

Tähän esteettisestikin viehättävään kirjaan olen palannut aika ajoin. Varsinkin Torsti Lehtisen esseeseen Suudelmia Kierkegaardille.

Hernbergin toimittama teos tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman tutkijan ja tutkittavan väliseen suhteeseen.

Kaksinkävelyt tuovat tutkittavan lähemmäksi; myös tutkijan oma suhde tutkittavaan tuo mukaan yleisinhimillisiä sävyjä. Tutkijakin tulee tutummaksi.

Lehtinen on muissakin yhteyksissä hehkuttanut rakkauttaan Kierkegaardin filosofiaan, mutta harvoin niin intiimisti kuin Kaksinkävelyjen esseessään.

Eira Hernbergin essee kohtaamisistaan Tito Collianderin kanssa tuotti minulle samoin suurta iloa. Onhan Tito Colliander mahdollisesti juuri se kirjailija, joka on merkinnyt minulle ehkä eniten omassa henkilöhistoriassani. Olenko ortodoksi Tito Collianderin ansiosta – kysyn usein itseltäni?

Panu Rajalan kaksinkävely Sillanpään kanssa on samalla Rajalan kertomus oman elämänsä kiintopisteistä. Rajalan esseen luettuani mietin taas kerran akateemisen maailman peruskylmiä kuvioita. Jos et sovi kaavaan, sinut heitetään ulos. Onneksi Rajalalla oli oma lahjakkuutensa. Akateemiset pelit eivät saaneet häntä ulos muilta kulttuurin kentiltä.

Pauli Annalan essee Paul Tillichistä menee todella syviin vesiin. Se lienee hienoimpia filosofisia esseitä, joita olen lukenut.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/879301

14.6. 2021

Salme Saure: Laila Hietamies läheltä (Otava 1996).

Laila Hietamies on juuri siirtynyt tuonilmaisiin.Hietamiehessa Suomi menetti kansallisen terapeutin.

Niinpä päätin lukea uudestaan Salme Saureen kirjoittaman henkilökuvan ystävästään.

Hietamiehestä tuli myöhemmin Hirvisaari. Hänen kirjojaan on painettu miljoonia kappaleita. Hänelle pärjäävät näissä tilastoissa vain Mika Waltari, Väinö Linna, Arto Paasilinna ja Kalle Päätalo.

Jos oikein muista, ostin tämän kirjan äidilleni lahjaksi.

Äitini luki hyvin vähän. Mutta Hietamiehen kirjoja hän tietääkseni luki tai ainakin yritti lukea. Kun hän dementoitui, hiipui lukuharrastus kokonaan.

Olen pohtinut sitä miksi juuri Hietamies oli äitini mieleen.

Äitini maailma rajoittui lapsuudessa ja nuoruudessa Nehvonniemen ja Ostronsaaren kyliin. Hän avioitui 21 vuotiaana, minkä jälken hänen maailmansa rajoittui Putkelan kylään ja viimeisinä vuosina Ilomantsin kirkolle.

Kerran hän pääsi käymään tätini luona Ruotsissa ja silloin tällöin lasten luona etelässä. Joensuussa käynnit olivat useimmiten sairaalakäyntejä.

Kerran käytiin Kolilla.

Navettapolku, yhteen suuntaan noin 50 metriä, tuli hänelle hyvin tutuksi.

1960-luvun lopulla televisiosta tuli Peyton Place, Me Tammelat ja Hanski. Niitä hän katsoi. 1970-luvulla enimmäkseen kotimaisia viihdeohjelmia, ainakin Lauantaitansseja.

Ja sitten myöhemmin, poismuuttaneet tyttäret muistivat jouluisin äitiäni Laila Hietamiehillä. Ja minä ostin hänelle tämän Saureen elämäkerran.

Hietamiehen kirjat tarjosivat miljoonille suomalaisille mahdollisuuden poiketa hetkeksi sivuun navettapoluilta, konttorien paperipinoista, tehtaiden liukuhihnoilta…

Olen lukenut useita Hietaniemen (Hirvisaaren) kirjoja. Imatra-sarjasta lumouduin niin, että minun oli pakko käydä paikan päällä – Imatran valtionhotellissa – kokemassa romaanien välittämiä tunnelmia.

Pettymys oli suuri kun sain todeta Imatran kosken vaienneen iäksi. Ehkä kerran kesässä annetaan kosken kuohua…

Onneksi meillä on kirjat, jotka voivat palautta meille menetetyn kauneuden takaisin.

Äidilläni oli tapana laittaa kirjojen väliin kuolinilmoituksia. Salme Saureen Hietamies-kirjan välistä löysin ukkini Väinö-veljen kuolinilmoituksen.

Väinö Turpeinen kuoli syyskuussa 2001. 20 vuotta sitten. Ehkä aitini pystyi silloin vielä lukemaan…

Jos äitini eläisi, täyttäisi hän ensi sunnuntaina 89 vuotta.

Salme Saureen teoksen voi ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/879005

13.6. 2021

Pentti Haanpää: Iisakki Vähäpuheinen (Otava, 1954).

Pentti Haanpää on mielikirjailijani.

Kun tärkein on sanottu, on helpompi jatkaa.

Jos tämä olisi dialogi eikä monologi — minulta varmaankin kysyttäisiin:

— Miksi?

Haanpäätä olen harrastanut nopeasti laskettuna noin 50 vuotta.

Syyllisiä tähän rikokseen on ehkä jälkiviisasta etsiä.

Toki rikoksentekijä itse vastatkoon teoistaan.

Mutta osasyylliseksi voisin nimetä Ilomantsin lukion äidinkielen lehtorin Eija Raappanan, joka oli selvästikin Haanpään naisia.

En muista toista kirjailijaa, jota hän olisi niin kehunut.

Haanpäästä löysin ihmisen, jonka kanssa oli helppo olla.

Kun kirjoitan näin tarkoitan juuri ihminen-Haanpäätä, jonka ainakin kuvittelen löytäneeni hänen teksteistään.

Haanpää on todennäköisesti ainoa kirjailija, jonka (lähes) kaikista teksteistä pidän.

Voin lukea Haanpään romaaneja ja kertomuksia vaikka kuinka monta kertaa eikä niiden vaikutus siitä laimene.

Kyse on siis jostain isommasta asiasta kuin fiktion tuottamasta mielihyvästä.

Luulenpa että Haanpää oli introvertti niin kuin minäkin.

Toisaalta saatan olla varsin avoin, sitä oli Haanpääkin.

Joitakin vuosia sitten lukioni tutorit esittelivät lukion ykkösille opettajiaan varsin persoonallisella tavalla.

Oman luokkani oveen oli laitettu ”tarinankerrontaa.”

Jos olisin harkinnyt työpaikan vaihtoa, olisin ottanut tuon oven kainalooni.

Ja esitellyt oven teksteineen seuraavan koulun rehtorille.

Minulle olisi näytetty ovea, mutta olisin tehnyt aidon haanpääläisen teon.

Haanpään kertomataide on suomalaista karnevalismia.

Lisäksi; Haanpää osaa kertoa tarinan.

Mitäpä muuta esimerkiksi historian opetus on kuin tarinankerrontaa.

Jos se on pelkästään powerpointeja, on kyse ainoastaan opetussuunnitelman stalinistisesta toimeenpanosta.

Mutta osasi Haanpää muutakin kuin kertoa tarinan.

Romaani Noitaympyrä voisi olla lähdeviitteillä varustettuna antropologis-sosiologinen tutkimus.

Iisakki Vähäpuheinen voisi olla psykohistoriallinen tutkielma suomalaisesta kansamiehestä.

Mutta onhan se samalla armoton satiiri yhteisöllisen elämämme omituisuuksista.

Iisakki Vähäpuheisen valitsin lähtötekstiksi, kun valmistin Teatterikoulun kursseille näytelmää suomalaisesta urheiluhulluudesta.

Nimeksi tuo kurssityö sai Katso suurta suomalaista.

Hyrylän koulukeskuksen auditorion lavalla nähtiin näytelmän päähenkilönä hiihtovalmennettava Iisakki Vähäpuheinen ja sivuhenkilöinä Haanpää, Tahko Pihkala ja Tapio Rautavaara.

Teatterin ammattilainen tuli katsomaan ohjaukseni. Jälkipalaverissa sain kiitostakin.

Näytelmässä Tahkoa esittänyt Lauri ”Lätsä” Mattila on nyt Teakista valmistunut ohjaaja ja esitystaiteilija. Iisakin roolissa ollut Topi Jokinen sai juuri nimityksen Helsingin nuoreksi yrittäjäksi. Topin gradun valvoja Aalto-yliopistossa oli Esa Saarinen.

Tuosta kaikesta taiteellisesta sotkusta on aikaa 15 vuotta.

Ehkä näytelmästäni saisi aikaiseksi jonkinlaisen kesäteatteriversion, mistä kiitos kuuluisi yksinomaan Haanpäälle…

Miehelle, jonka nerous suomen kielen käyttäjänä ja ihmisen ymmärtäjänä jaksaa yllättää minut vuodesta toiseen.

Oma kirjayksilöni on ajan patinoima, mutta vielä luettavassa kunnossa.

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/877258

12.6. 2021

Eero Ojanen: Tien filosofia (Kirjapaja, 2006).

Minun ei pitänyt kirjoittaa tänään tästä kirjasta.

Sattuma korjasi satoa.

Yksi Suomen urheiluhistorian suurimmista hetkistä, ensimmäinen arvo-ottelu jalkapallossa, päättyi tanskalaisen Christian Eriksenin sairauskohtaukseen.

Pahinta jo pelättiin.

Ottelu keskeytettiin.

Juuri nyt Christian Eriksen on sairaalahoidossa ja tilanne on vakaa.

Kukaan ei olisi osannut ennustaa tätä ottelun alkaessa.

Mietin pitkään mikä olisi päivän kirjani juuri nyt. Päädyin filosofi Eero Ojasen Tien filosofiaan.

”Tie” on usein käytetty ”elämän” metafora.

Onko se jopa liian helppo ratkaisu?

Tiethän menevät jonnekin. Niillä on suunta.

Mutta onko elämällä suuntaa?

Ja mitä ylipäänsä tarkoitetaan elämällä.

Jalkapallo-ottelu alkaa tietyllä kellonlyömällä ja on odotettavissa että noin 90 minuutin kuluttua (toki tauko kahden 45 minuutisen välissä) se loppuu.

Tuomari saattaa antaa ehkä muutaman minuutin lisäaikaa.

Mutta tänään ottelu loppui noin 40 minuutin kohdalla.

Pelaajat marssivat valmentajineen pukusuojiinsa.

Tien pituus ei ollutkaan noin 90 minuuttia, vaan noin 40 minuuttia.

Eero Ojasen Tien filosofiassa ”tie” mainitaan satoja kertoja.

Onko se tehokeino?

Ojanen toteaa: ” Mitä me ylipäänsä voimme sanoa tieksi? Minä luulen, että ensimmäisenä oli tie. Ei paikka vaan tie. Siitä alkoi kulttuuri, että oli tie. Ja siitä alkoi ihminen.”

Mutta ehkä näin ei ollutkaan…

Ojasen kirjan hedelmällisyys onkin siinä, että se saa lukijan ajattelemaan.

Mitä on itse asiassa ”olla ihminen”?

Mitä on valita ”kulttuuri” ?

Mitä on löytää tie?

Mitä on kulkea tiellä?

Syntyikö yhteiskunta siitä että oli saatava aikaiseksi tie?

Mutta jos olemmekin tien sivussa?

Eksyneet…

Tiesikö Christiansen Eriksen tänään aamulla mitä tietä hän tulisi illalla kulkemaan?

”Koska ihminen tietää elämänsä olevan tie, hän myös tietää, että sen päässä on jotain. Ei yksikään tie lopu yhtäkkiä, kesken kaiken, täysin tyhjään.”

Christain Eriksenin tie päättyi tänään. Tyhjään.

Esirukoilen hänen puolestaan, että matka vielä jatkuisi.

Eero Ojasen filosofisten kirjojen lukeminenkin on tiellä oloa.

Jokainen lukija valitsee tapansa olla Ojasen viitoittamalla tiellä.

Ehkä tärkeintä onkin olla aistit avoimina.

Missä Ojasen tie milloinkin menee?

Mitä minun pitäisi ymmärtää Ojasen tai kenen muun tahansa teistä?

Auttavatko he meitä, nämä filosofit ja muut, tiellä kulkemisessa?

Tänään toivon, että Christian Eriksenin tie jatkuisi.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/863467

11.6. 2021

Kristian Smeds: Huutavan ääni korvessa (WSOY, 2003).

Monet Smedsin ohjaamista näytelmistä ovat olleet sukupolvikokemuksia.

Kuten Tuntematon sotilas (2007) ja Mr Vertigo (2011). Olen nähnyt ne molemmat Kansallisteatterissa.

Huutaavan äänen korvessa sai ensi-iltansa Kajaanin teatterissa 2001.

Pohjoisen kulttuurilehti Kaltio kirjoitti näytelmästä tuoreeltaan ja teki inventaarion: pontikkapannu, urkuharmooni, meloni, virsiä, työväenlauluja, maljapuheita, saarnoja.

Kaltiosta sai lukea, että Smeds yhdisti uskontoa ja politiikkaa.

Kieltämättä löytyyhän näytelmästä nekin.

Huutavan ääni korvessa lehteä toimitti uskonnollinen johtaja Leastadius vuosina 1852-1854. Näytelmän Agitaattorin hahmo on poimittu Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta (1909), joka kertoo Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista.

Mutta mikä yhdistää suomalaista politiikkaa ja uskontoa?

Etsin tuota sanaa pitkään. Ensimmäiseksi tuli mieleeni, lähinnä näytelmän vahvinta hahmoa Agitaattoria mielessä pitäen – tunnekuohuisuus, josta ei puutu absurdeja elementtejä.

Mutta onko asia näin?

Jotenkin tuntuu siltä, että suomalaisen ahdistuksen kontekstissa pikemminkin tunteet tukahdutetaan. Kunnes purkautuvat höyryinä ulos: ensin kansalaissodassa, sitten 30-luvun raakuuksina ja koko ajan synkkinä väkivaltatilastoina.

Suomalainen mies tarvitsee sotansa. Jos ei muuten niin omassa keittiössä tai makuuhuoneessa.

Kohta on kunnallisvaalit. Tulevana sunnuntaina.

Tässä on listaa niistä rikoksista, joihin ehdokkaamme ovat syyllistyneet:

  • Kotirauhan rikkominen (perussuomalainen)
  • Ampuma-aserikos (kokoomuslainen)
  • Törkeän pahoinpitelyn yritys (demari)
  • Raiskaus ja pakottaminen seksuaaliseen tekoon (keskustalainen)

Hallitus ja oppositio samassa rintamassa suomalaisen väkivallan puolesta.

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö oli kuitenkin liikaa perussuomalaisille: ehdokas poistettiin listoilta.

Smedsin näytelmissä ei asioita piilotella.

Ne ovat vereslihallisesti näkyvillä.

Mieleeni tulee oma poliittinen kasvatukseni.

Ukkini Heikki Turpeinen antoi minulle luunapin pienellä ohjeistuksella:

” Ja sitten poika – älä äänestä lahtareita.”

Mutta mistä pieni poika tietäisi kuka on lahtari ja kuka ei.

Myöhemmin pienelle pojalle selvisi, että ukkini tarkoitti kansalaissodan valkoisia ja päivitettynä – kokoomusta.

Kerran seurasin Turpeilan tuvassa ukkini ja naapurikylän korpikommunistin keskustelua.

Myöhemmin sama naapurikylän mies keräsi puolukoita myrkytetyltä alueelta.

Olipa kerättävää, koska kukaan muu ei kerännyt. Perheelle sai ostetuksi ruokaa ja itselle viinaa. Tai sitten vain itselle viinaa.

Varmaan hankki hyvin. Ja ehkä onnistui myrkyttämään muutaman lahtarinkin.

Suomi on raaka maa.

Jossa asuu rakastettavia ihmisiä.

Kirjan saa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/876321

10.6. 2021

Bob Dylan: Muistelmat. Osa 1. (WSOY, 2006).

Messukeskuksessa avautuu tänään Bob Dylanin taiteesta koostettu näyttely.

Media hehkuttaa vuoden 2021 kolmea suurta suomalaista taidenäyttelyä: Banksy-Dylan-Repin.

Dylan sai v. 2016 Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja nyt hän sai taidenäyttelyn.

Mutta kaiken takana on hänen lyriikkansa; ilman sitä ei olisi tullut Nobelia eikä syytä järjestää näyttelyä.

On sanottu, että Dylan on ensimmäinen kirjallisuuden nobelisti, joka ei ole kirjailija.

Shit happens. Erityisesti silloin, kun ei tiedä mistä puhuu.

Mitä on itse asiassa kirjallisuus? Jos kirjallisuutta eivät edusta Dylanin parhaat tekstit – upotettuina nerokkaisiin sävellyksiin – luovun kirjallisuudesta jo tänään.

Ja keskityn niihin teksteihin, joita juuri minä pidän kirjallisuutena, eikä jokin pölyttynyt instituutio.

Paradoksaalisesti Dylan sai palkintonsa (800 000 euroa) juuri pölyttyneeltä instituutiolta.

Onneksi hän ymmärsi olla osallistumatta typeriin Nobel-juhlallisuuksiin.

Ehkä hän halusi säilyttää rippeet siitä radikaalista folktrubaduurin uskottavuudesta, mikä hänellä joskus ehkä oli ollut.

Dylan kuului omaan nuoruuteeni. Ehkä hän ei enää omassa nuoruudessani ollut maineensa huipulla, mutta minulle hän oli elävä reliikki ajasta, jolloin lauluissa oli vielä sanomaa ja artisteissa säröä.

The Blowing of the Wind oli oma körttiläisvirteni.

Muistelmien ensimmäinen osa kertoo elävästi Dylanin uran alusta.

Olisin halunnyt olla Dylan ja etsiä elämäni tarkoitusta Greenwich Villagesta. Sinne pääsinkin 1985, mutta en ollut silloin enää kovin nuori. Ja elämäni oli ajautunut varsin tavanomaisille urille.

Minun olisi pitänyt päästä aloittamaan puhtaalta pöydältä tuosssa boheemien kansoittamassa osassa New Yorkia.

Ihmettelen miksi olen myymässä tätä hienoa kirjaa.

Toivon, että kukaan ei ostaisi tätä.

Mutta jos joku haluaa tämän kirjan ostaa, on se mahdollista.

Tästä osoitteesta https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/876026

9.6. 2021

Franciscus Assisilainen: Kutsu köyhyyteen (Kirjapaja, 2005). Toimitustyön ja samalla käännöstyön on tehnyt legendaarinen Seppo A. Teinonen.

Järjestin aikanaan Herne & Nauris-ravintolaan keskiaikatapahtuman, jonka ohjelmistoon sijoitin tämän Assisin ”pienen köyhän” – Povarellon – Aurinkolaulun.

Vuoden 2016 Platonin Akatemiaan, Rantatien Galleriaan Tuusulaan, tuotin taidenäyttelyn Kohtaamisia.

Kohtaamisia -näyttelyn taiteilijaparit olivat kuvataiteilijoita, valokuvaajia, taideopiskelijoita ja taideopettajia. Platonin Akatemian yhdistyksen taiteilijat olivat kukin kutsuneet taiteilijaparin vuoropuheluun. Taiteilijoiden käyttämät tekniikat vaihtelivat grafiikasta runoihin, maalauksista veistoksiin ja tekstiilistä keramiikkaan. Jokainen pari oli etsinyt yhteistä visuaalista viestiä, joka ilmensi taiteilijoiden välistä keskustelua. Osa taiteilijoista oli vuoropuhelussa itsensä, ajan tai paikan kanssa. 

Omiin kohdattaviini kuului jo edesmennyt taiteilija Erkki Tanttu. Erityisesti hänen etsauksensa Assisista.

Sain käyttööni Erkki Tantun työvedoksen etsauksesta. Myöhemmin ostin sen.

Tantun työ kehystettiin niin, että oma runoni tuli sen kaveriksi.

Oheistamastani kuvasta huomaa, että vedosta ei ollut tarkoitettu kaupalliseen levitykseen. Toki siitä saisi pienellä työllä myös siistin taidemuseoversionkin. Mutta silloin olisi pitänyt jättää pois Tantun omakätinen työvedosmerkintä TV. Ja varmaan museon amanuenssi olisi heittänyt roskiin kirjoittamani runon.

Franciscuksen hengessä tehty kehystys edustanee ns. köyhää estetiikkaa.

Kirjoitin:

Pyhä Franciscus

opetit meille

ihminen tarvitsee vain vähän

jos on liian paljon,

mikään ei riitä

Teinosen toimittamassa ja kääntämässä teoksessa Kutsu köyhyyteen on sanottu tämä sama viisaus hieman pitemmän kaavan mukaan.

Jos 1200-luvun Italiassa olisi ollut kapitalismia (ehkä siellä olikin…), olisi Franciscus edustanut varhaista kapitalismin kritiikkiä.

Miten pitäisi suhtautua näihin riveihin:

”Kiellän ankarasti kaikkia veljiä ottamasta millään tavoin vastaan kolikoita tai rahaa itse tai välikäden kautta.”

Tämä on lainaus Vähäisempien veljien toisesta säännöstä, jonka paavi Honorius III vahvisti 29.11. 1223.

Ensimmäisessä säännössä sitoutuminen köyhyteen, jopa kirjojen omistamattomuuteen (minulle kauhistus…), oli vieläkin ehdottomampi.

Seppo A. Teinonen toteaa kuitenkin kirjan esipuheessa, että vuosien 1221 ja 1223 sääännöillä ei ollut periaatteellista eroa.

Fransiskaanit tarvitsivat kirkollisen asiakirjan, joka vakiinnutti heidän asemansa.

Edelleenkin fransiskaanit kuuluvat katolisen kirkon merkittävimpiin sääntökuntiin.

Onko tämä esimerkki – taas kerran – siitä miten kapina kesytetään osaksi systeemiä.

Franciscuksen opetukset olivat varsin uskollisia Jeesuksen omille opetuksille. Hän pyrki kaikessa olemaan Kristuksen seuraaja.

Köyhyys oli hänelle Madonna Povertá – ”hänen sydämensä nainen.”

Franciscuksen köyhyys oli kuitenkin iloista köyhyyttä.

Hän ennakoi myös tulevaa vihreää liikettä.

Franciscuksen Luotujen Ylistys eli Veli Auringon laulu (Laudes Creaturarum) on julkaistu myös Kutsussa köyhyyteen, Teinosen käännnöksenä.

Ole ylistetty, herrani,

kaikkien luotujesi kanssa,

varsinkin herramme veli auringon;

hän on päivä, jolla meidät valaiset.

Ja hän on kaunis ja säihkyvä

suuressa loistossaan.

(osa Aurinkolaulusta)

Ostin Firenzestä puisen kuvan Franciscuksesta; se on osa ”ikonostaasiani.” Ehkä ei ortodoksien tarkoittamassa merkityksessä, vaan yleisinhimillisessä ulottuvuudessa.

Kirja on myynnissä Quality Booksin nettiantikvariaatista. Jos kirja käy kaupaksi – ei hätää – minulle jää vielä toinen Kutsu köyhyyteen. https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/875498

8.6. 2021

Jukka Hankamäki: Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa. Vähä katekismus filosofiselle anarkistille (Like, 2005).

Jukka Hankamäki on suomalaisen filosofian härikkö.

Lauseeni on tyhjä, koska voiko aito filosofi olla muuta kuin häirikkö.

Ilkeimmät Hankamäen mollaajat ovat kutsuneet häntä ”omakustannefilosofiksi” – ikään kuin suuren kustantajan löytäminen omalle filosofiselle teokselleen olisi jonkinlainen saavutus.

Mielestäni kaikki filosofiset teokset pitäisi olla omakustanteita.

Tämän filosofisen opuksen on kuitenkin kustanut Like. Ehkä kustantaja on ottanut riskin, että valtamedia lyttää teoksen. Taisi niin tapahtuakin.

En jaa kaikkia Hankamäen näkemyksiä. Kaikkein vähiten hänen viimeisiään.

Mutta filosofian harrastajan suurin synti onkin lukea vain oman mukavuusalueen kirjallisuutta.

Hankamäen opettajaa Juha Vartoa pidän Suomen merkittävimpänä filosofina ja ylipäänsä arvostan Tampereelta noussutta mannermaisesta filosofiasta nosteensa saanutta suuntausta. Olen Niin & Näin lehden jokaisen numeron ylpeä omistaja.

Yritin aikanaan saada Juha Vartoa Platonin Akatemiaan, mutta en onnistunut.

Kehun nyt Vartoa kun minun pitäisi kehua Hankamäkeä.

Kehunkin nyt Hankamäkeä. Hän on rohkea ajattelija, joka ei pelkää establishmentin kostoiskua.

Hän on dialogisen filosofian ystävä niin kuin minäkin.

Liian paljon meillä on puhtaasti akateemista, kirjoitettua filosofiaa.

Liian vähän filosofisia keskusteluja.

Anarkismista on kirjoitettu paljon. Miksei sitten näinkin, vapautuneesti ja ilman akateemista painolastia.

Hankamäen mukaan nykyinen anarkismi on kaventunut ismiksi, yliopistolliseksi filosofiaksi, joiden harrastajien loppusijoituspaikkana ”on yleensä jokin yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos, jonne he myös jäävät niin kuin pysäköintiraha parkkimittariin.”

Hankamäki on julkihomo, antifeministi, perussuomalainen ja vaarallinen.

Tuo viimeisin asia on ehkä merkitsevin; onhan meillä esimerkiksi muitakin julkihomoja, mutta ovatko he instituutioille yhtä vaarallisia kuin Hankamäen kaltaiset toisinajattelijat.

Puhun miehestä, kun pitäisi puhua kirjasta.

Johdatuksena anarkismiin Hankamäen kirja on erinomainen. Tietenkin se vaatii sulattelua, niin kuin kaikki muutkin filosofiset kirjat.

Sen olisi voinut kirjoittaa toisin. Tämäkin koskee kaikkia muitakin filosofisia kirjoja.

Hankamäen uskomaton huumorintaju ja välillä jopa ilkeily, pitävät hänen tekstinsä tuoreina.

Veikkaanpa että tätä kirjaa luetaan vielä sadan vuoden päästä. Mutta ei välttämättä samasta asiasta kirjoitettua akateemista unikirjaa.

Kirjan voi ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/875374

7.6. 2021

Ildefonso Falcones: Meren katedraali (Bazar, 2008).

Meren katedraali on hyvä ”lukuromaani” – sitä lukee mielellään.

Helposti bestsellerit ja yleisön rakastamat romaanit luokitellaan b-luokan kirjallisuudeksi.

Tyypillinen esimerkki tästä on Kalle Päätalon tuotanto. Ainakin siihen asti, kunnes muutama kriitikko löysi Päätalon kirjoista uusia ulottuvuuksia; Koillismaan rikkaan kielen, kansatieteellisen tarkan kuvauksen ja sosiaalihistoriallisen ulottuvuuden.

Falconesin romaanin sijoitusta kirjallisuuden hierarkioissa voisi nostaa juuri historiallisten narratiivien arvonnousu.

Ehkä on ymmärretty, että historiassa on kyse tarinoista, ei lähteiden referoinnista.

Tylsimmillään historiankirjoitus onkin pelkistettyä lähdefudamentalismia.

Toisaalta tarkalla historian rekonstruktiollakin on paikkansa ja ilman sitä historialliset romaanitkin ovat tyhjän päällä.

Itse en tunne Katalonian 1300-luvun historiaa.

Tai jos tunnen sen, niin ainoana oppaanani on ollut barcelonalainen asianajaja ja myöhemmin kirjailija Ildefonso Falcones.

Meren katedraalia on myyty miljoonia kappaleita.

Onko niin, että suuri yleisö on hyväksynyt Falconesin version Katalonian historiasta?

Minäkin luin romaanin lähes yhdeltä istumalta.

Lumoutuneena Falconesin vivahderikkaaseen kerrontaan.

Romaanissa päästään ensin pakoon maaorjuutta ja sitten rakennetaan Santa Maria del Marin kirkkoa.

Kuulun itsekin nyt tuon kirkon rakentajiin; niin intensiivisesti tarina vei minut mukanaan.

Oli tapahtunut harvinainen ihme; mennyt maailma oli herännyt eloon.

Harvat lukemani kirjat ovat omalla kohdallani tähän ihmeeseen pystyneet.

Jos haluat liittyä Santa Maria del Marin kirkon rakentajiin, nyt se on mahdollista. Kirjan löydät täältä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/875110

6.6. 2021

Frederic Forsyth: Biafran tarina (Karisto, 1970).

Forsyth on aikamme luetuimpia kirjailijoita ja myös filmatuimpia.

Biafran tarina on hänen ensimmäinen kirjansa.

Forsyth oli seurannut lehtimiehen roolissa Biafran sotaa (1967-1970), jota voisi kutsua myös Nigerian sisällissodaksi.

Kun hän julkaisi reportaasinsa (1969), oli sota vielä kesken.

Sota vaati miljoona kuollutta. Kun Afrikassa tapellaan, siellä tapellaan kunnolla.

Ei tyydytä johonkin 40 000 kuolleeseen, niin kuin meillä täällä. Omassa sisäisessä sodassa.

Minulle, koulupojalle, Vietnamin ja Biafran sodat olivat ensimmäiset televisiosotani.

Biafran sota sattui juuri siihen saumaan kun kotikylääni Ilomantsin Putkelaan saatiin sähköt.

Akkutelevisiolla oli kuitenkin jo aloitettu. Joten sotaa seurattiin pienestä ruudusta.

Naapurin mies, Arvo Kettunen, joutui tämän tästä lataamaan akun Jawallaan.

Ehkä se johtui siitä, että hänen äitinsä Miina, oli Turpeilam akkutelevision innokkaimpia katsojia.

Sitten Arvo kuoli syöpään.

Hän oli myös parturini ja muutenkin mukava mies.

Akkutelevisio teki minusta pasifistin.

Vietnamissa tapettiin lapsia napalmilla, Biafrassa sitä ei tarvittu.

Nälkä hoiti saman asian.

Nuo kuolevien lasten kasvot.

Niitä on mahdoton unohtaa.

Sosiaalinen paine savusti minut kuitenkin armeijaan. Suku oli tyytyväinen eivätkä naapuritkaan ihmetelleet.

Forsythin ensimmäinen romaani suomennettiin nimellä Shakaali. Siitä tehtiin suosittu elokuva samalla nimellä. Ilomantsin lukiosta tehtiin elokuvaretki katsomaan sitä. Olihan se vaikuttava kokemus.

Elämäni kolmas elokuva.

Kaksi ensimmäistä näin pikkupoikana Ilomantsissa. Teatterissa, joka kuitenkin lopetti pian toimintansa. Elokuvia katsomaan mentiin isäni Jawalla. Kyytiin ei tainnut muita mahtuakaan.

Jos olen kirjahullu, olen myös elokuvahullu. Pitäisikö tästäkin syyttä loppupeleissä moottoripyörää.

Jawalla sai ladattua akut ja sillä pääsi elokuviin.

Biafran tarina lienee kotikirjastoni vanhimpia ostoksia. Toki vuosilukukin (1970) jotain kertoo, mutta ennen kaikkea kirjan takakanteen jäänyt hintalappu, joka todistaa kirjan maksaneen Tiimarissa kaksi markkaa.

Saattoipa olla jopa ensimmäisen yliopistosyksyni 1977 kirjaostoksia.

Juuri pokkareita, kuten Tammen Huutomerkki-sarjaa ja Kariston Näkökulma-sarjaa, jossa Biafran tarinakin ilmestyi, sai ostaa halvalla.

Kun muistelen ensimmäistä opiskelijapojan syksyäni, on kyynel vierähtääösilmäkulmaani.

Ennen kaikkea se vapaus.

Freiheit.

Poissa kotoa.

Sai lukea kerrankin hyvällä omalla tunnolla.

Olin ollut raivaamassa kesällä kunnan pöheikköjä Ilomantsin kirkonkylässä.

Rahaakin oli.

En niitä kuluttanut naisiin enkä viiniin, vaan kirjoihin.

Forsythistä vielä sananen.

Myöhemmin on paljastunut, että hän oli Afrikan vuosinaan Brittien tiedustelupalvelun agentti.

Hän sotkeutui myös Päiväntasaajan Guinean vallankaappausyritykseen; hän suunnitteli maasta Biafran sodan hävinneille igboille eräänlaista turvasatamaa.

Kansanmurhia on tehty historian saatossa paljon. Tapaus Biafra on yksi julmimmista.

Biafran tarinan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/874832

5.6. 2021

Quality Booksin päivän kirja on Pauliina Kainulaisen Metsän teologia (Kirjapaja, 2013).

Tänään vietettiin kouluni ylioppilasjuhlia. Abiturientit lakitettiin ulkona, koska korona estää sisäilyn.

Juhlassa oli hyvä ohjelma. Perinteinen tunnelma.

Gaudeamus igitur ja Suvivirsi.

Tutuiksi ovat tulleet.

Ylioppilaan puheessa kehuttiin uskonnon tuntejani. Totesin kollegalleni: ”Ansiotonta arvonnousua.” Vaatimattomuushan tunnetusti kaunistaa.

Toisaalta itse olen jäävi sanomaan tunneistani yhtään mitään.

Kehuista innostuneena päätin kuitenkin valita päivän kirjakseni Pauliina Kainulaisen Metsän teologian.

Quality Booksilla on myynnissä myös kaksi Pauliinan toimittamaa teosta:

– Ihmisten eläinkirja. Muuttuva eläinkulttuuri (Palmenia. 2009) https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/874585

– Pyhän kosketus luonnossa. Johdatus kristilliseen ekoteologiaan (Kirjapaja. 2007) https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/874587

Pauliina julkaisi ensimmäisen suomalaisen ekoteologisen väitöskirjan vuonna 2005.

Hän on syvällisesti perehtynyt kristilliseen ekoteologiaan. Minua viehättää myös hänen vahva sitoutumisensa asiaan (luonnonsuojeluun). Pauliina on metsänomistaja Kontiolahdella; ja kiitos tämän onnellisen saattuman ainakin yhden metsän vanhat puut saavat olla rauhassa.

Metsän teologia on sisällöllisesti niin rikas kirja, että on suuri vääryys kiinnittää mahdollisen lukijan (ostajan!) huomio johonkin tiettyyn kohtaan.

Koko kirja kannattaa lukea; ehkä silloin tavoittaa sen punaisen langan, joka on mielestäni ymmärrys siitä, että kokemus metsästä on aina kokonaisvaltainen.

Se on sekä henkinen että ruumiillinen.

Yhden noston kuitenkin teen. Että tämä holistinen näkemys tulisi ymmärretuksi.

”Ugrilaisissa kielissä on runsaasti äänneenmaalailua eli onomatopoetiikkaa. Esimerkiksi risahtaa, kahahtaa, vingahtaa, vilkkua, pongahtaa ja pulputtaa jäljittelevät kuulo- ja näköaistimuksia. Tälläisiä sanoja on suomessa runsaasti ja uusia voi luoda milloin vain.Kielentutkijoita kiinnostaa, voisiko ajatella että näin tarkka aistimusten havainnointi ohjaa suomen kielen puhujia tietoisesti tai tiedostamatta kuuntelemaan ja tunnustelemaan elämyksiään perusteellisesti.”

Ruumiilliset mielikuvat kuuluvat kieleemme: esim. niemen nokka, järven selkä ja metsän syli.

Kainulainen rinnastaa suomen ja heprean: ”Tältä osin se (suomen kieli) muistuttaa heprean kieltä, jossa vaikkapa tunteet mielletään ruumiillisina.”

Metsän pyhyys on meille ugrilaisille vanha, peritty asia.

Kristinuskostakin Kainulainen saa tukea argumenteilleen. Hän haluaa kuitenkin uudistaa Raamatun lukutapaa.

Kristinuskon pyhän kirjan ongelmahan on se, että sitä voi käyttää monenlaisiin tarkoituksiin – myös eettisesti kestämättömiin.

Kainulaisen mielestä eriyisesti Raamatun viisauskirjallisuus on ekologisesti antoisaa.

Myös Jeesus-kuvaa voi tutkia luontokeskeisesti: ”Jeesus vetäytyi erämaahan tai kaupungin hälyn ulkopuolle rukoilemaan. Luonnolla oli hänelle hengellistä merkitystä.”

Kainulainen pyytää lukijaansa kiinnittämään huomionsa myös eläinten hyvinvointiin. Toisaalta hän pitäytyy raamatullisessa näkemyksessä, että ihmisellä on erityisssuhde Luojaansa. Olemmehan Jumalan kuvia.

Tätä näkemystä en allekirjoita.

Sen sijaan kannatan Kainulaisen feminististä, tasa-arvon teologiaa.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/874586

3.6. 2021

Viljo Suutari: Leiri. Kertomus pienistä ihmisistä, jotka taistelivat elämästään (WSOY, 1967)

Viljo Suutarin kohtalona oli käydä läpi toisen maailmansodan aikainen suomalainen leirihelvetti.

Leiri on omaelämäkerta ajalta, jolloin vaadittiin kansallista yksituumaisuutta. Talvisodan hengen haluttiin jatkuvan jatkosodan henkenä.

Suutaria voi monen muun toisinajattelijan ja toisintoimijan tavoin kutsua poliittiseksi vangiksi.

Jatkosodan aikana leiri- tai vankilakomennukseen saattoi riittää esim. Suomi-Neuvostoliitto-seuran jäsenyys.

Suutarilla oli ammattiyhdistysliiketaustaa. Ja olihan mies kommunisti.

Riihimäellä majuri Pärmi sai vastuulleen pataljoonan, joka koostui näistä poliittisista vangeista. Syyskuun 9. päivä 1941 laitettiin tämä valtiolle vaaralliseksi tulkittu aines kohti rintamaa puksuttavaa junaa.

Jouduttiin taisteluihinkin. Mutta pian luovuttiin yrityksestä hyödyntää isänmaallisiin tarkoituksiin tätä sotaan varsin huonosti motivoitunutta joukkoa.

Suutarin mukaan Pärmin pataljoona ehti taisteluissa harventua kolmanneksella.

Seuraavat kolme ja puoli vuotta näki Suutari kohtalontoveriensa kanssa nälkää ja kurjuutta suomalaisilla keskitysleirillä.

Mietin jonkin aikaa millä yhdellä sanalla kuvaisin Suutarin kirjaa.

Lopulta löytyi sopiva sana.

Raastinrauta.

Jos lukijalla oli ennen tätä kirjaa idealistinen näkemys Suomesta toisessa maailmansodassa, niin kyllä se rapisee ja muuttuu raasteeksi sitä mukaa kuin luku-urakka etenee.

Koveron leiri ei jäänyt paljon jälkeen natsien kuolemantehtaista. Suurimpana erona oli se, että joskus miehet päästettiin etsimään ruokansa.

Leirin vartijoidenkaan ruokahuollossa ei ollut kehumista, niinpä päätettiin järjestää hirvenmetsästys. Kun kunnon hirvikoiria ei ollut, saivat vangit hoitaa koirien virkaa.

”Jänisräikät rätisivät, peltiset paistinpannut ja läkkipannut kumisivat ja helisivät, kilisivät aisakellotkin, huudettiin ja mekastettiin täyttä kurkkua, metsästystorvi raikui…”

Saaliiksi saatiin seitsemän hirveä. Vangit siis onnistuivat koiran virassaan varsin hyvin.

Palkakseen nämä ajokoirat saivat kuivia leivän kannikoita.

Tosin vartijoiden silmien katsoessa toiseen suuntaan, leikkasivat miehet itselleen siivuja raakaa lihaa.

Mutta olihan se suorastaan gourmeta verrattuna jo mädäntymään päässeisiin hevosiin, joita vangit joutuivat kaivamaan maasta – välttääkseen nälkäkuoleman.

Huomaan että analyysini Suutarin kirjasta keskittyy lähinnä materiaalisiin seikkoihin. Toisaalta niistähän Leiri suurelta osin kertoo. Nälkäisenä ei jaksa filosofoida.

Koveron leiri sijaitsi Aunuksen Karjalassa, lähellä Nurmoilaa.

Kävin itsekin siellä Karjalan reissullani 2007. Sattui olemaan lauantai-ilta. Ajan patinoimat hirsitalot, järven rantamilla lämpiävät saunat, kalmistojen rauha.

Lämpimiä muistoja.

Tuosta karjalaisesta idyllistä eivät Koveron miehet päässeet nauttimaan…

Viljo Suutarin Leirin saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/874125

2.6. 2021

Torsti Lehtinen: Inter Cityn Väinämöinen (Kirjapaja, 1997)

Torsti Lehtisen olen kutsunut Platonin Akatemiaan. Vieläkin tunnen ihollani ne filosofiset väristykset, jotka hän sai aikaiseksi. Keravalla hän puhui kerran eksistentialismista. Olin kuuntelemassa. Ja kuuntelen vieläkin.

Lehtinen on Kallion Sokrates. Filosofi, joka ei tarvitse akateemista kruunausta.

Olen lukenut paljon Lehtistä. Myös hänen kaunokirjallinen tuotantonsa on lukemisen arvoista.

Kierkegaardin tuntijana hän on Suomen paras.

Hänen filosofisista kirjoistaan Inter Cityn Väinämöinen on minulle merkitsevin.

Pitäisikö minun perustella?

Kun loistavalla tyylillä ilmaistut oivallukset seuraavat toinen toistaan, ei voi olla menemättä mukaan. Ajatusten virtaan.

Lehtinen kutsuu tällä 132 sivun pienellä kirjallaan lukijansa älylliseen seikkailuun.

Aiheet vaihtelevat, mutta persoonallinen ote säilyy.

Tässä pieni kurkistus Lehtisen tapaan kuvata syntyjä syviä:

”Ihmistä on luontevaa kuvat vaeltajaksi; matkan tekoon viittaavia vertauksia ja metaforia on elämästä puhuttaessa työlästä välttää. Elämä on tie ja ihminen homo viator, tien kulkija. Matka tehdään kohdusta hautaan; sen tietää jokainen. Sen sijaan vallitsee suuri erimielisyys, mitä oli ennen kohtua ja mitä tulee haudan jälkeen.”

Minulla oli tänään kunnia järjestää filosofisen etiikan koe koulussani.

Yksi kysymyksistäni liittyi Lehtisen näkemykseen ihmisestä tien kulkijana.

Onkohan yksikään uskaltanut vastata tuohon kysymykseen?

En ole vielä katsonut vastauksia.

Minulle Homo Viator onkin pikemminkin vastaus kuin kysymys.

Olen Homo Viator.

Ja luojaa tietää minne askeleeni vie…

Torsti Lehtisen kirjan saat ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/873951

1.6. 2021

Marja-Liisa Uusimäki: Bungmatin sister. Kirsti Kormu Nepalissa (Päivä, 2008).

Paljastan taas yhden heikkouksistani: lähetystyöntekijöiden muistelmat ja elämäkerrat. Olen kutsunut myös koululleni lähettejä.

En siksi, että haluaisin kaikkien kääntyvän samaan uskontoon, vaan siksi, että tässä joukossa on niin hyviä, lähimmäisiään rakastavia ihmisiä.

Tiedän, että ateistituttuvani ihmettelevät tätä tunnustusta.

Otan kuitenkin sen riskin.

Mielestäni rakkaudellisuus ei ole uskonnollisten eikä poliittisten jäsenkirjojen asia.

”Teot puhuvat puolestaan” kuulostaa kliseeltä, mutta ei ole sitä.

On aina helpompi sanoa kuin tehdä. Kun kirjoitan näin kuulostan itselleni tutulta. Mutta olkoon. Olen edelleen sitä mieltä, että arvostamme liikaa kauniita puheita.

Arvomme todellistuvat vasta käytännössä. Teoreettisia arvoja on vain filosofian kirjoissa.

Marja-Liisa Uusimäen kirja kertoo naisesta – Kirsti Kormusta – joka on ottanut rakkaudenkäskyn ja Jeesuksen etiikan vakavasti.

Samoissa kansissa on myös Kormun oma kirja Nepalin jalokivet (1970).

Bungmatin kylä sijaitsee Himalalan vuoriseudulla lähellä Kathmandua.

Se ei siis ole Nepalin syrjäseutua, vaikka elämä onkin köyhää, vailla suurempia mukavuuksia.

Kirstinkin oli totuttava siihen vähään mikä oli saatavilla.

Hän itse antoi kuitenkin paljon kyläläisille; hänestä tuli sister, kyläläisten auttaja, parantaja, ymmärtäjä.

Lähes jokaisella kirjan sivulla Kirsti tuo esille oman uskonsa. Hän edustaa vapaakirkollista suuntaa. En usko että Bungmatin köyhille ja sairaille Kirstin uskonsuuntaus merkitsi paljoakaan.

Ilmeisesti muutamat kuitenkin vaihtoivat uskontoa, vaikka se tuotti käännynnäisille monia ongelmia elämässään.

Monta kertaa tuli mieleeni, miksi nepalilaisten pitäisi vaihtaa uskontoaan; onko kristinuskolla jotakin parempaa tarjottavanaan.

Kirjan pysäyttävimmät kohdat liittyvät perinnäistapoihin.

Otan esimerkin: jos lapsi tipahti kolmannen kerroksen ikkunasta maahan, hänen peräänsä heitettiin kananmuna. Jos muna meni rikki, se oli merkki siitä, että mitään ei ollut tehtävissä.

Tieteellinen maailmankuva teki vasta tuloaan tähän nepalilaiseen kylään.

Kirsti sai lahjaksi suloisen koiranpennun, joka kohta varastettiin, mutta enneunen avulla saatiin takaisin.

Ihmeitäkin tapahtui. Suojelusta oli usein matkassa.

Koiranpennun Kirsti nimesi Hupiksi, koska tiesi, että kylän asukit eivät osanneet lausua sitä kunnolla. Ehkä Kirstillä oli aiheellinen pelko siitä, että joku yrittäisi houkutella koiran mukaansa.

Luulenpa että kilttiä koiraa ei tarvinnut edes houkutella. Joku otti hänet kainaloonsa ja vei ikäviin olousuhteisiin.

Koko lapsuuteni ajan paras ystäväni oli sekarotuinen koira, myös nimeltään Hupi.

On helppo arvata miten suurella jännityksellä seurasin tämän kiinalaisen palatsikoiran kohtaloita.

Kehuin Bungmatin sisteriä ystävälleni. Sain tänään innostuneen tekstiviestin: ”Kirjasto oli tänään antelias.”

Tuli taas mieleeni. Puhummeko kirjoista liian vähän.

Puhumme autoista, vaatteista ja vaikka mistä rihkamasta.

Miksi emme voisi mainostaa hyviä kirjoja toisillemme.

Kirsti Kormun elämänvaiheisiin voi tutustua ostamalla Bungmatin sisterin tästä osoitteesta https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/873845

31.5. 2021

Jani Saxelli: Vaihtoehtoinen USA (Avain 2009).

Jani Saxell on monipuolinen kirjoittaja. Tunnetumpi hän on ehkä romaaneistaan kuin asiaproosasta, vaikka on avustanut ja toimittanutkin vuosien varrella lukuisia lehtiä.

Saxelilla on erittäin terävä kynä. Yksi Suomen terävimmistä.

Parempaa suomalaista amerikkalaisen kulttuurin analyysiä en tiedä kuin tämä Saxellin hieno matkatarina Yhdysvalloista.

Saxell edustaa nykyään harvinaista genreä. Jos kenet, niin juuri hänet, laittaisin edustamaan idealistista uusvasemmistoa.

Siitä on varmaan yli 15 vuotta kun olen keskustellut Saxellin kanssa. Muistaakseni hän osallistui Platonin Akatemian illanistujaisiin.

Laajasti sivistynyt mies…

Saxell liikkuu katu-uskottavasti amerikkalaisissa vastakulttuureissa ja globalisaatiokriittisissä piireissä.

Erityisesti minua kiehtoivat Saxellin New Orleans-havainnot. Olihan kaupunki toipumassa Katrina-hurrikaanin tuhoista. Kaupunki suorastaan huusi niinä aikoina terävää kirjoittajaa kertomaan asiat halki.

Itse asiassa koko maailma huutaa näinä misinformaation luvattuina vuosina luotettavia kirjoittajia.

Miksi meillä on niin vähän janisaxelleja.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/873529

30.5. 2021

Hannu Mäkelä: Varjo. Jeanne d´Arcin lyhyt, toiveikas elämä (Amador, 2019).

Jeanne d´Arc poltettiin roviolla tasan 590 vuotta sitten.

On kuvaavaa, että katolisissa maissa juuri pyhimykset yhdistävät kansalaisia: Italiassa Franciscus Assisilainen ja Ranskassa Jeanne d´Arc.

He ovat myös rakastetuimpia hahmoja. He eivät ole näissä maissa vain legendoja, vaan ihmisiä, jotka olivat joskus lihaa ja verta.

Suomalaisia yhdistää Mannerheim. Piispa Henrikistä ei taida olla koko kansan palvomaksi suurimieheksi, vaikka hän kärsikin (mahdollisesti myyttisen) sankarikuoleman.

Akateemikko Hannu Mäkelä on jo todistanut muillakin teoksillaan, varsinkin hienoilla muistelmillaan, että hänellä on historiantajua.

Romaanissa Orleansin neitsyen tarinan kertoo ”varjo”, pyhimyksen lapsuudentoveri.

Mäkelä on tutustunut perusteellisesti kohteensa historiaan. Hän osaa kuljettaa myös tarinaa.

Romaaninsa loppuun on Mäkelä sijoittanut esseen, jossa hän kuvaa mielenkiintoisella tavalla kohtaamistaan Jeanne d´Arcin kanssa.

Mäkelä tunnustaa, että hän painiskeli aiheensa parissa 40 vuotta. Aineiston keräämiseenkin meni aikansa, mutta varsinainen pulma oli löytää teokselle muoto.

Heurekansa Mäkelä kuvaa näin:

” Mutta entä jos olisin (tai tietenkin kirjan kertoja olisi) hänen luku- ja kirjoitustaitoinen varjonsa, joka näkisi ja kuvaisi kaiken tapahtuneen, ja myös Jeannen itsensä. Jopa välillä ja lopulta hänen kauttaan; muuttuisi lopulta häneksi?”

Mäkelän teoksen on kustantanut Amador, ei esimerkiksi Otava, jonka kirjallisena johtajanakin hän ehti toimia (ja josta ajasta hänen muistelmansa antavat värikkään kuvauksen).

Surullista.

Onko maamme niin kulttuurisesti pinnallinen, että tämä lähes koko Eurooppaa yhdistävä tarina, ei saa kustantajia innostumaan.

Toisaalta, en tiedä, onko Mäkelä edes tarjonnut teostaan suurille kustantajille.

Kutsuin Mäkelän Platonin Akatemiaan 2017. Hän kertoi Rantatien galleriassa unohdetuista kirjailijoista, erityisesti tuntemistaan Maila Pylkkösestä ja Samuli Parosesta.

Rantatien galleriassa, Tuusulassa, paloi takkatuli. Mäkelän luento sai kuulijat herkistymään.

Minutkin.

Tilaisuus tallennettiin hyvillä laiteilla.

Mutta miksi tämäkään aihe ei kiinnostanut kulttuurimme mainstreamia ?

Yhtään toimittajaa ei ollut paikalla.

Saattaahan olla, että Mäkelän romaani Orleansin neitsyestä saa innostuneita lukijoita latinalaisessa Euroopassa.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/862242

29.5. 2021

Kullervo Rainio: Tytöt, tykit ja runot (WSOY, 1994).

Kullervo Rainio kirjoitti kolmeosaiset muistelmat nimillä: Liikana syntynyt. Muistikuvia lapsuudestani (1991), Tytöt, tykit ja runot (1994) ja As-duuri-valssi ja runoilijan sielunelämä (1996). Koko trilogia on ostettavissa Quality Booksin nettianktivariaatista.

Pidin koko sarjasta. Muistelmien jokainen osa on tutustumisen arvoinen.

Muistelmasarjan keskimmäisessä osassa (Tytöt, tykit ja runot) eletään jatkosodan vuosia. Kullervo Rainio sattui epäonnekseen olemaan nuori aikana kun Suomen kansa taisteli olemassaolostaan.

Nuori mies joutui keskelle Kannaksen tulihelvettiä. Tiedon rauhasta hän otti Niinisalon upseerikoulussa, josta hän kertoo harvinaisen rehellisesti, ilman minkäänlaista tarvetta itsekorostukseen.

Rainion kertomukset upseerikoulun tavasta säännöstellä kokelaidensa ulostamiseen käytettyä aikaa hakevat vertaistaan suomalaisen typeryyden historiassa.

Monet kokelaista olivat juuri ja juuri selvinneet hengissä Kannaksen taisteluista… Mutta kaukana rintaman takana simputustraditioita jatkettiin ikään kuin Venäjän ja Preussin kasarmeista perittyä pyhää tehtävää.

Ensimmäisen osan trilogiasta hankin itselleni Tuusulan kirjaston poistomyynnistä. Kun olin saanut sen luettua, kysyin jatko-osia kantadivaristani, Haapaniemen Karin antikvariaatista.

Kari piti vuosikymmenet divariaan Järvenpäässä.

Siitä tuli lähes toinen kotini. Usein ostin sieltä kirjan, toisenkin. Mutta aina keskustelin maailmanmenosta Karin kanssa.

Tuotin niinä aikoina paljon kulttuuritapahtumia. Ja aina Karilta löytyi paikka, jonne sain teipattua julisteitani. Tiskille sain jättää ohjelmalehtisiä.

Minne on kadonnut tuo Järvenpää, jossa oli muutakin kuin bluesia ja Sibeliusta?

Karilta löysin muistaakseni Raunion As-suuri-valssin ja runoilijan sielunelämän.

Tytöt, tykit ja runot taisin löytää kirppikseltä. Todennäköisesti Järvenpäästä senkin.

Kullervo Rainio julkaisi myös runoja. Seitsemän kokoelmaa.

Myöhemmin hänestä tuli sosiaalipsykologian professori ja kansanedustaja. Myöhemmin hän kiinnostui fysiikan filosofiasta.

Lahjakas, monipuolinen mies.

Politiikassa hän valitsi monien mielestä väärin ja vastusti mm. Kekkosta ja taistolaisuutta.

Muistan hyvin hänen ryvettyneen maineensa opiskeluaikoinani.

Ehkä minäkin liityin tähän omista näkemyksistään innoituneeseen joukkoon opiskelijoita, jotka tarvitsivat hyviä yhteisiä vihollisia.

Vasta muistelmatrilogian luettuani aloin päästä eroon Rainio-kammostani.

Kirjan saa ostaa tästä

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/872983

28.5. 2021

Tapani Kinnunen: Englantilainen keittiö (Savukeidas, 2007).

Kaipaan noita 90-luvun lopun ja seuraavan vuosituhannen alkuvuosien runokeväitäni.

Tapani Kinnusen saapuminen Kallio-Kuninkalan Runojameihin oli yksi kevään merkeistä.

Runojameja on taltioitu jonkin verran, mutta Tapani Kinnusen unohtumattomista performanssesita on jäänyt vain muistoja.

Erkki Pirtola kameroineen oli paikalla viimeisissä perinteisissä Runojameissa vuonna 2002. Päähuomion kerää Pekka Kainulainen. Jonkin verran saavat huomiota myös filosofi Ilmari Helin, teatterimies & kirjailija Juha Turkka ja lopuksi jurtan huikeassa yörunoillassa Juha Kulmala.

Valaistus runojurtan öisiin runokummajaisiin tuli Subaruni valoista.

Olen itsekin päässyt kuviin. Tapani Kinnunen oli paikalla, mutta kamera ei häntä löytänyt.

Tapani Kinnusen saapumisen jurttaan muistan hyvin:

”Järvenpää, here I come” –

Näin ilmoitti suomalaisen lavarunouden monin tavoin kruunattu kuningas saapuneensa paikalle.

Runokevääseen 2002 pääset tästä: https://www.youtube.com/watch?v=9sONFpAa9ac

Olen kerännyt keskisuuren ikäni suomalaista runoutta. Joistakin kokoelmani kirjoista minulla on kaksoiskappaleet: muista en toistaiseksi ole luopumassa.

Omistan pienen pinon Kinnusen runokirjoja, mutta vain Englantilaista keittiötä on minulla kaksi kappaletta. Toinen on nyt myynnissä.

Kinnusen runot ovat parhaimmillaan kuultuina ja tietenkin juuri maestron itsensä esittäminä.

Tässä on esimakua Englantilaisesta keittiöstä:

Tukholmassa sataa

Juha Kulmalan näköinen arabi

syö voisarvia kulmakuppilassa.

Asfaltilla istuu spurgu

alushoususillaan ja pitää

suunsa edessä kenkää:

” Al Qaida! Kuuntelen!”

Jalaton pyörätuolimies

sammuu keskelle toria

meksikolaisen viltin alle.

Vanhemmat selittävät

sormella osoittavalle

pikkupojalle: ”Kaikilla ei

valitettavasti ole kunnon kotia.”

Oheistamastani Pirtolan dokumentista voit varmistaa sen näyttääkö Juha Kulmala arabilta.

Ehkä en halua kommentoida miltä sukkahousut päässään usein esiintynyt Kinnunen näytti lavalla …

Kinnunen on saanut useita palkintoja, mm. Kiilan tunnustuspalkinnon v. 2015.

Ensimmäisenä palkinnon sai Arvo Turtiainen 1980. Hyvässä seurassa Kinnunen on; on aina ollut.

Jos haluat omistaa Englantilaisen keittiön – nyt se on mahdollista

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/872988

27.5. 2021

Miika Siironen: Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia (Atena 2017).

Siirosen elämäkerta äärioikeistolaisesta pastorista, Elias Simojoesta, on loistava esimerkki siitä miten pitäisi kirjoittaa historiaa.

Siirosella on ensinnäkin sujuva tyyli. Jos historioitsija hallitsee vain faktat, mutta ei osaa kirjoittaa, on lopputulos varsinkin tavallisen lukijan kannalta surkea.

Faktoja löytää mistä tahansa, mutta hyviä tarinoita (joita jaksaa lukea) on harvassa.

Toiseksi, Siirosella on näkemystä; kykyä synteeseihin. Hän on lukenut teoriansa, mutta se ei hallitse kaikkea.

Kolmanneksi: hän on ahkera tutkija ja perehtynyt perusteellisesti kohteeseensa.

Mitä sanoisin itse kohteesta. Teoksen otsikko ”Mustan lippu alla” osoittaa sen leirin, johon teoksen päähenkilö kuului. Elias Simojoki oli suomalaiskasallinen fasisti, josta tuli monelle 1920- ja 1930-lukujen ylioppilaalle esikuva.

Hän oli tarpeeksi romanttinen ja tarpeeksi karismaattinen hahmo. Yksi aikansa parhaista puhujista.

Kaavaan sopii sekin, että hän koki martttyrikuoleman talvisodassa – hän ei voinut kestää haavoittuneen, linjojen väliin jääneen, hevosen tuskanhuutoja.

Vihollinen ampui tätä aina etujoukoissa seissyttä miestä selkään.

En harrasta äärioikeistolaisuutta muuten kuin tutkittavana asiana. Olen aikanaan perehtynyt mm. Mäntsälän kapinan syntyhistoriaan.

Historiallisena ilmiönä suomalaiskansallinen fasismi on aina kiinnostanut minua: Kosolat, Walleniukset ja Simojoet.

Elias Simojoen persoona kiehtoi minua.

Simojoelle ei raha merkinnyt mitään, vain aate ja oma jumalasuhde. Tässä suhteessä hän oli tyypillinen körttiläinen. Suomalaisista herätysliikkeistä juuri herännäisyys on minua kiinnostanut eniten.

Suhteessa uskontoon avautuukin railo saksalaisen ja suomalaisen fasismin välillä.

Saksan fasistit olivat täyspakanoita, Suomen fasistien enemmistö taas uskoi jumalaansa.

Simojoella oli kaksi ammattia: hän oli pappina Kiuruvedellä ja äärikoikeistolaisena poliitikkona Helsingissä.

IKL:n nuorille mustapaidoille hän oli profeetta.

Jos haluat tutustua Elias Simojokeen, on se nyt mahdollista. Kirjan voi ostaa tästä

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/872753

26.5. 2021

Paulo Freire: Sorrettujen pedagogiikka (Vastapaino, 2016)

Freiren Sorrettujen pedagogiikasta ei puhuttu kertaakaan yliopisto-opintojeni aikana, ei edes kasvatustieteen kursseilla.

Tuo unohdus kertoo jotain akateemisten opintojen tilasta Suomessa ja ehkä yleisemminkin suomalaisesta koulusta, joka polkee keskeisissä kysymyksissä paikallaan.

Joskus tuntuu siltä, että mitä useampi opettaja kokoustaa yhdessä, sitä konservatiivisempi on keskustelun yleisilme.

Ehkä Suomessa asiat ovat liian hyvin. Ei tarvitse enää uudistua. Toisin oli varmaankin sata vuotta sitten, kun juuri mitään ei ollut.

Brasiliassa syntyneellä Freirellä, joka kohtasi latinalaisen Amerikan slummien todellisuuden, tuota ”kaikki on hyvin” kokemusta ei ollut.

Freiren elämään pääsee tutustumaan teoksen toisen kääntäjän, Tuukka Tomperin, imformatiivisen johdannon avulla.

Suomessa on malliopittu muotifilosofioista, ehkä ei aina niistäkään. Preussilaista kuria voi tuskin pitää mitään filosofiana. Jonkinlainen ideologia se ehkä on.

Freire on kasvatusfilosofian klassikko? Vai onko?

Useimmiten hänestä kuulin Sosiaalifoorumin käytävillä, harvemmin muualla.

Freire on romantisoitu pegagogiikan Che Quevaraksi. Sikäli onnistunut valinta, koska Freire arvosti tätä latinalaisen Amerikan sorrettujen profeettaa.

Toki, jos minulta kysytään, Che Guevara edusti myös autoritaarista vasemmistoa, jonka opit eivät oikein solahda Freiren edustamaan antiautoritaariseen pedagogiikkaan.

Teoksen takannessa on tiivistettynä varsin hyvin Freiren edustama radikaali kasvatustiede: ”Freire krititsoi käsitystä, jonka mukaan oppilas tallettaa muistiinsa opettajan tuottamia sisältöjä. Tämän sijaan hän korosti oppilaan aktiivisuutta sekä opettajan ja oppilaiden dialogia.”

Tätähän se koulu usein on: oppilaiden päähän päntätään vanhentunutta tietoa, jota heidän on opeteltava ulkoa. Muuten tulee huono arvosana.

Oma auskultointini Norssissa oli aivan liian usein jonninjoutavaa arvioinnin opettamista, kun olisi pitänyt opettaa opettamista.

Freire on ollut yksi esikuvani opettajuuteni poluilla.

En hyväksy yleistä näkemystä, että opetettavat olisivat objekteja, jotka pitäisi arvioinnilla laittaa paremmusjärjestykseen.

Pikemminkin jokaisen oppitunnin tarkoitus olisi saattaa opetettava kaikkien asioiden äärelle, keskelle oikeita ongelmia, joita opettaja ja opetettava voisivat ratkaista yhdessä. Ja lopulta sitten selviää kuka opetti ketä.

Opettajasta saakin tulla opetettava. Hyväksyn sen täysin.

Jos oppitunti auttaa oikeassa elämässä, se on onnistunut.

Tällä en tarkoita ”hyötyjä”, koska niitä on vaikea mitata.

Mitä konkreettista hyötyä on esimerkiksi Immanuel Kantin filosofiasta?

Emme elä ainoastaan leivästä. Jos elämästä katoaa mieli, meille ei jää mitään.

Usein juuri nuorilta ovat lähtöisin parhaat ideat.

Opettajat ovat aivan liian usein rutiiniensa ja oman putkimaisen koulutuksensa vankeja.

Freiren lukeminen on vapauttava kokemus.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/872551

25.5. 2021

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies (Otava, 2007)

Tuuri on kertonut Jussi Ketolan tarinaa kolmessa romaanissaan: Taivaanraapijat (2005), Kylmien kyytimies (2007) ja Ikitie (2011).

Jussi Ketolan esikuvana on ollut kauhavalainen Nestori Saarimäki, Amerikoissakin käynyt mies, sosialisti ja pasifisti.

Hänet pakotettiin sotaan hevosmieheksi Tampereen taisteluihin maaliskuun lopussa 1918.

Pidän Antti Tuurin tavasta kertoa. Siitä tulee väkisinkin mieleen Pohjanmaan tasangot ja Pohjanmaan ihmisten vakava luonne.

Tuuri ei ole teksti-iloittelija; hänen kirjoistaan voisi hakea myös körttiläisyyttä ja periksiantamattomuutta.

Jussi Ketolakin on oman aatteensa mies, vaikka joutuukin hevosmieheksi sotaan, jossa aatteista tehtiin omien hirmutöiden ontuvia perusteluja.

Kun Jussilta kysyttiin ketä hän sodassa edustaa, vastasi hän että itseään.

Hevosestaan Proklusta (nimetty Brooklynin kaupunginosan mukaan) hän huolehtii paremmin kuin itsestään.

Kyllä minäkin antaisin hevoseni mieluummin pohjalaisen hoidettavaksi kuin karjalaisen. Tunnen oman heimoni.

Tiedän että ukkini Heikki, joka oli hevosmiehenä talvisodassa ja pari vuotta myös jatkosodassa, kohteli hevosia huonosti.

Häneltä puuttui kärsivällisyys, jota Jussilla taas oli muillekin jakaa.

Kylmien kyytimies on mielestäni yksi parhaista kansalaissodan kuvauksista. Se on yhtä hyvä kuin Sillanpään Hurskas kurjuus tai Lauri Viidan Moreeni (jossa on toki paljon muutakin).

Linnan Pohjantähdistä on taas tullut kansallinen instituutio. Osaanko edes suhtautua siihen kirjallisuutena.

Ehkä tähän kohtaan sopiikin pieni lapsuudenmuisto. Olin juuri aloittanut kansankouluni Ilomantsin kirkonkylällä. Oli menossa vuodet 1964-1965.

Joka päivä kävin kunnan pääkirjastossa ( se oli silloin samassa rakennuksessa kuin kansakoulu) ja ahdoin reppuni täyteen kirjoja.

Jostain olin kuullut, että Linnan Täällä Pohjan Tähden alla kannattaisi lukea. Luulenpa että olin jo oppinut kuuntelemaan aikuisten puheita. Yritin saada selvää myös heidän lukutottumuksistaan. Ehkä olin kuullut kirjasta opettajaltani Liisa Laitiselta.

Silloin koulua oli lauantaisinkin. Eräänä lauantaina, taisin ehtiä koulusta kotiin ennen saunaa, kaivoin repustani yhden osan Pohjantähtiä. Ja annoin sen äidilleni: ”Luepa tuo. Kehuvat hyväksi kirjaksi.”

Ei äitini sitä lukenut enkä minäkään jaksanut (taisin olla juuri täyttänyt 7 vuotta).

Luin sen vasta filosofian kandidaattina. Se oli lukuelämys.

Mutta onko Tuurin kirja sittenkin aidompi kuvaus kansalaissodasta.

Sehän ei pyrikään luomaan mitään täydellistä kuvaa sodasta taustoineen.

Linnalle kiitos eeppisestä otteesta; hän on osallistunut Suuren Suomalaisen kertomuksen rakennustyöhön.

Tuuri taas ei selitä, vaan kuvaa.

Sotaa koko sen karheudessaan.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/872216Muokkaa

24.5. 2021

Aini Rössi: Kuikka Koponen. Konstikas kujeilija (Omakustanne, 1986)

Käsittämätöntä, että Aini Rössin teos Suomen tunnetuimmasta silmänkääntäjästä, Kuikka Koposesta ei päätynyt kaupalliselle kustantajalle.

Wikipedian artikkelissa Kuikka-Koposesta se on ainoa kirjallisuusluetteloon laitettu lähde tästä ”konstikkaasta kujeilijasta.”

Ennen Rössiä Marjut Hjelt oli jo ehtinyt teoksellaan Silmänkääntäjätarinoita Kuikka-apajille (SKS 1980 ja myöhemmin uudistettu painos 1998). Miksi se ei ole kelvannut wiki-sivun laatijalle? Itse en tunne Hjeltin kirjaa – onko Rössin teos mahdollisesti informatiivisempi?

Hjeltin teos perustui kansanrunousarkiston kokoelmiin. Rössin työ on takakansitekstin mukaan syntynyt ”laajan haastattelu- ja keruutyön tuloksena.”

Pekka Tynkkynen on kuvittanut kirjan. Mielikuvitusta on tarvinnut käyttää, sillä miehestä, kirkonkirjojen mukaan Abel Koposesta (1833-1890), ei ole säilynyt yhtään valokuvaa.

Kirja on hauska ja sisältää uskomattomia tapauksia. Vastuu jää savolaisittain lukijalle. Mikä kuuluukin asiaan, olihan Kuikka umpisavolainen. Suku oli pitkään asunut Heinäveden Varistaipaleella, missä Kuikkakin syntyi. Itsekin olen Koposten sukua, joten eiköhän me olla jonkin asteen serkuksia.

Kuikka-Koposesta on kerrottu mm. seuraava tarina:

Savonlinna oli juhlahumussa. Kaupunkiin oli saapumassa itse kenraalikuvernööri. Eleettinhän autonomian aikaa.

Kuikka Kopponen päätti liittyä epäviralliseen vastaanottokomiteaan.

Juhlaväen eleganssi ärsytti Kuikkaa:

”Juuri kun vastaanottoseremoniat olivat kuumimmillaan, alkoivat naiset kirkuen ryntäillä edestakaisin. Kohta alkoivat kaikki muutkin huutaa ja hyppiä kuin pääätömät kanat, sillä satamaan oli äkkiä jostakin ilmaantunut tuhansia lihavia ja röyhkeitä rottia. Ne tarrautuivat naisten hameenhelmoihin, riippuivat miesten upslaakeissa ja saappanvarsissa ja pyrkivät Konkordiaankin.”

Konkordia oli laiva, jolla kenraalikuvernööri saapui Savonlinnaan.

Kohta syyllinen löytyi: ”Ja kun Kuikalle annettiin satamasta hatkat, katosivat samantien rotatkin.”

Ilomantsilaisessa kansanperinteessä vastaava hahmo oli Hukka-Pekka. Hänestä kuulin Nilsenin Helliltä (virallisemmin Selma Eskelinen) seuraavan tarinan. Tulkoon se tähän, ettei se katoa historian hämärään.

Hukka-Pekka oli tulossa kylään ja vieläpä nälkäisenä. Onneksi emäntä oli leiponut piirakoita.

Mutta miten niitä saisi syötyä mahansa täyteen?

Hän pyysi tuvan väkeä katsomaan ulos ja väitti, että taloa kiersi lauma ”repolaisia” (juuri tätä sanaa Helli käytti, tarkoittaen varmaankin kettuja).

Kun talon väki ihmetteli asiaa, tyhjensi Hukka-Pekka pöydän antimet nälkäiseen vatsaansa.

Kun opetin äidinkieltä Hyrylän yläasteella, oli tapanani lukea tunneillani (varsinkin silloin kun huomasin, että oppilaideni kärsivällisyys alkoi herpaantua) tarinoita tästä kirjasta.

Luokka rauhoittui kerralla. Eräänlainen silmänkääntötemppu tuokin.

Mutta olenhan Koposten sukua…

Tämän kirjaharvinaisuuden saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/871900

23.5. 2021

Katri Vala: Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimuri. Taistelevia pakinoita (Kansankulttuuri, 1945).

Jotenkin sopii että Katri Valan taistelevat pakinat, jotka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, on painettu Varkaudessa. Tehtaiden ja työläisten kaupungissa. Kaupungissa joka oli 17 kesää kesäkaupunkini.

Merkitystä on myös sillä, että tämä teos on ensimmäinen Kansankulttuurin kustantama teos. Luulenpa että kustantamossa mietittiin tarkoin, mikä teos saisi tämän kunnian.

Myös Valan hautajaisista (28.5. 1945) tuli suuri kansanjuhla. Olisin halunnut itsekin olla muistamassa suurta kirjailijaa ja ihmisen puolustajaa.

Synnyin 12 vuotta liian myöhään.

Uskoisin, että Quality Booksin myynnissä oleva teos on bibliofiilinen harvinaisuus. Ostin sen aikanaan kymmenellä eurolla ja laitan nyt myyntin kahdellatoista. Voittoni on siis kohtuullinen eikä Katri Valakaan olisi pitänyt sitä kohtuuttomana.

Esseet on (yhtä lukuunottamatta) julkaistu Tulenkantajissa vuosina 1933 – 1937.

Tulenkantajat ja Kirjallisuuslehti olivat 1930-luvun merkittävimmät kulttuurilehdet. Kirjallisuuslehdestä omistan sidottuja vuosikertoja. Ne eivät ole tulossa myyntiin.

Sen sijaan Kansankulttuurin v. 1981 julkaisema kokoelma Valan esseitä – Suorasanaista. 30-luvulta ja luvusta on ostettavissa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/871621

Olen valinnut tähän satunnaisotannalla Valan lauseita kokoelmasta Henki ja aine:

”Meillä on nämä viisitoista vuotta istuttu niin sanoaksemme pistimillä. Kansamme on ollut kuin vainoamismaniaa poteva talonpitäjä, joka lakkaamatta rakentaa ympärilleen rauta-aitaa, myy taulunsa, myy kirjansa, myy kanteleensa, myy leivän lastensa suista, jotta vain saisi varoja tämän rauta-aidan rakentamiseen.” (esseestä Kantele vai puukko, ilm. Tulenkantajat 34/1933)

”Kun kävin koulua ja kahlailin läpi loputtomia sotatapahtumia historiassa, tulin aina kuin vihreälle keitaalle, kun lomassa kerrottiin jotakin kansojen elintavoista, työstä, tieteestä ja taiteesta. Kuinka usein toivoin silloin, että verinen ja surullinen tarina ihmiskunnan murhaajalahjakkuudesta jäisi vähemmälle osalle ja kerrottaisiin enemmän kaikesta valoisasta, elävästä, mitä ihmiskunta sentään on aikojen kuluessa tehnyt, muuten tulee ihminen omaan sukuunsa nähden liian synkkämieliseksi. ” (esseestä Sankarillisia peruukkeja, ilm. Tulenkantajat 1/1934)

”Kuinka kauhistuneina kertovat sanomalehdet silloin tällöin eräistä sairaista, julmista rikollisista, himomurhaajista. Miltei yksimielisesti vaatii julkinen mielipide kuolemanrangaistusta näille pedoille. Heidän uhriensa lukumäärä nousee kuitenkin korkeintaan kahteenkymmeneen. Mutto onko vaadittu koskaan (paitsi ehkä Venäjällä) edesvastuuseen niitä himomurhaajia, jotka maailmansodassa tuhosivat 12 miljoonaa nuorukaista? ” (esseestä Ihmissuvun barbaarinen kausi, ilm. Tulenkantajat 22/1934).

Katri Vala on tunnetumpi runoilijana kuin esseistinä.

Valan runot ovat edelleenkin lausuntailtojen suosikkeja, mutta myös esseet ovat kestäneet aikaa.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/871620

22.5. 2021

Jussi Tenkku: Alaston ihminen murrosajan kuvastimessa (WSOY, 1945).

Tenkku olisi voinut laittaa kirjansa otsikkoon – Alaston ihminen: sodan sosiaalipsykologiaa. Tenkun teos käsittelee nimittäin Suomen armeijan sosiaalipsykologiaa.

Teoksen lähdeluettelossa on mm. Gustave Le Bonin sosiaalipsykologian klassikko Joukkosielu. Tenkun mukaan ”joukon laki” ohittaa jopa armeijalle niin ominaisen kuriin perustuvan käyttäytymiskoodiston.

Joukkosielun saa ostaa Quality Booksista https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/871441

Yritin selvittää Tenkun sotahistoriaa. En siinä täysin onnistunut. Mutta ilmeisesti hän on toiminut sekä rintamaupseerina että sotilaspappina.

Hän on ollut tykistössä, osallistunut talvisodassa todennäköisesti Summan taisteluihin ja aloittanut jatkosotansa Tolvajärven ja Ilomantsin suunnalla.

Vuonna 1943 hänet komennettiin hoitamaan inkeriläisten asioista. Näiltä vuosilta on olemassa myös dokumentteja, kiitos Tenkun Liisa- puolison. Inkeriläisiä siirtämässä : Jussi ja Liisa Tenkun päiväkirjat 1943 – 1944. 2008. Kirjan saa ostaa mm. tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/813750

Alaston ihminen pyrkii tekemään objektiivisen ruumiinavauksen armeijan tavoille ja käytännöille. Kun muistaa, että teoksen julkaisuvuonna 1945 sota oli vielä tuoreessa muistissa, oli tämä rohkea teko.

Tässä näyte Tenkun ruumiinavauksesta:

” Onko sitten simputus oikea ja onnistunut kasvatuskeino? Nuori upseeri vastaisi asiaa häneltä kysyttäessä ilman muuta myöntävästi. On totta, että nuorista asevelvollisista voidaan siten luoda mallikelpoiselta näyttävä joukko, joka pelokkaasti täyttää johtajansa tahdon. Oma tahto ja oma-aloitteisuus voidaan alokkaalta hävittää saman tien. Kuri säilyy silloin hyvänä kuitenkin vain niin kauan kuin esimies voi pitää alaisiaan pelon vallassa.”

Tenkku siis myöntää, että simputus on ollut maan tapa.

Maan tapa on ollut myös patriarkaalinen suhtautuminen naisiin. Tämän on huomannut myös professori Kari Uusikylä (Pohjalainen, 2.8. 2013):

”Maisteri, pastori Jussi Tenkku julkaisi vuonna 1945 kirjan Alaston ihminen murrosajan kuvastimessa. Kirja on sekoitus asiallista yksilön ja sotajoukkojen käyttäytymisen analyysia ja aikaan sidottuja typeriä ennakkoasenteita.

Sodasta selvinnyt rintamaupseeri kirjoitti, että jos armeija olisi naisten varassa, sota olisi pikkupiirteistä taistelua miehistä ja riikinkukon sulista! ”Heikommat astiat” pitäisivät sotilaskuria yllä tukkanuottasilla.

Näin siis kirjoitti pastori, tuleva filosofian professori. Tenkku korosti, ettei halua loukata tai halventaa naista. Mitä on ajateltava pastorin näkemyksestä, että kauneus ja äly ovat kääntäen verrannollisia: Ruma korvaa kauneuden älyllään, mutta hurmaamisella pärjänneistä kaunottarista tulee vanhana tyhmiä, rumia, katkeria akkoja! Mitähän iäkäs työtoverini Liisa Tenkku tuumasi miehensä nuoruuden tekstistä? ”

Tenkusta tuli siis filosofian professori. Jälkiviisaasti olenkin luokitellut Alastoman ihmisen filosofiseksi kirjaksi.

Tenkun aataminaikuiset, vanhoilliset näkemykset, todellakin tuovat kirjaan särön.

Mutta teos kannattaakin lukea aikalaisdokumenttina.

Parhaimmillaan se on kuvaillessaan joukkojen toimintaa sodassa. Ja siinähän rintamaupseeri ja sotilaspastori oli empiirinen havainnoitsija.

Minulle on tullut huono tapa selvittää kirjoitusteni henkilöiden sukulaisuussuhteita. Taaskin tärppäsi. Joten jo toinen filosofian professori paljastuu pikkuserkukseni. Toinen on Timo Airaksinen.

Yhteisen esi-isämme juuret palautuvat 1500-luvun Viipuriin.

Tunnetuin yhteinen sukulaisemme lienee sissipäällikkö Lauri Roivas.

Kirjan saa osta tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/871440

21.5. 2021

Seppo Jokinen: Hervantalainen (Crime Time, 2012).

Heti alkuun tunnustus; minusta Seppo Jokinen on Suomen paras dekkarikirjailija.

Näinä relativistisina aikoina mokoma tunnustus varmaan järkyttää laatukirjallisuuden laadukkaita lukijoita. ”Eihän voi sanoa, että joku on paras. Koska…”

Minä en halua kuitenkaan selittää pois Koskisen neroutta suomalaisen dekkarikirjallisuuden huipulla.

Tiedän tietenkin (ja parhaiten juuri minä itse), että olen lukenut vain promillen suomalaisista dekkareista.

Saattaahan käydä niinkin, että törmään vielä parempaan suomalaiseen dekkarikirjailijaan.

Mutta vaikka tulevat dekkaristit saisivat aikaan enemmän jännitystä, on vielä suurempana haasteena tavoittaa Jokisen dekkarien ainutkertainen tunnelma.

Itse rakastan Tamperetta ja Jokinen saa totisesti oman Tampereensa ja sen ihmiset elämään.

Seuraa lisää paljastuksia. Olin 1980-luvulla perustamassa Suomen dekkariseuran Ruumiin Kulttuuri-lehteä. Harvasta asiasta olen yhtä ylpeä kuin tästä panoksestani suomalaisen kulttuurin tekemiseen. Lehti on jatkanut ilmestymistään vuodesta 1984. Tälle jatkuvuudelle kannattaa nostaa malja punaista shampanjaa.

Niinpä etsinkin käsiini Ruumiin Kulttuurin numeron 2/2012, jossa arvioitiin mm. Seppo Jokisen Hervantalaiset.

Kustantaja (tai lehden toimitus) oli lähettänyt arvostelukappaleen Leena Korsumäelle.

Hän kirjoittaa Jokisen 17. Koskis-dekkarista näin:

” Kun kehun kirjasarjan 17. teosta yhdeksi parhaimmista, en voi väittää, että kirjoittamisesta näkyisi tekijän tympääntyminen tai kyllästyminen päähenkilöihin. Hervantalaisen poliisilaitoksen henkilökuntaan liittyvät sivujuonet myös viittaavat siihen, että ideoita riittää edelleen. Tästä kaikki Seppo Jokisen kirjojen ystävät voivat olla hyvillään.”

Itse olen jo käyttänyt niin monia ylisanoja Jokisesta, että luulisi jo riittävän.

Mutta tänään mikään ei tunnu riittävän. Lisään viellä kierroksia: Jokisen luoma rikospoliisi Koskinen on Suomen Maigret.

Ja tämän argumenttini voi itse kukin todistaa lukemalla Jokisen dekkareita.

Minusta jokainen maa tarvitsee jo henkisen selviytymisensa takia hyviä dekkareita.

Kuinka monta varmaa itsemurhaa dekkarit ovat ehkäissseet?

Veikkaan, että psykiatrit jäävät tässä kisassa toiseksi.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/871099

20.5. 2021

Toivo Saarentaus: Muistojen Paijala (Vanhan Paijalan Seura ry ja Paijalan Metsänkävijät ry, 1996)

Tämän kirjan ostin kirpputorilta Järvenpäästä.

Sattuneesta syystä voin ilmoittaa tarkan ajankohdan. Ostin kirjan syyskussa 2015. Muistan sen siitä, että olin niinä aikana miettimässä (en siis vielä kirjoittamassa) käsikirjoitusta elokuvaan Herätä minut. Elokuvan tekivät Tuusulan lukion opiskelijat Katja Uksilan ohjauksessa. Elokuvaan pääsee tutustumaan tästä https://vimeo.com/188994843

Ehdotin elokuvan tekijöille, että elokuvassa käytettäisiin Tuusulan vanhaa murretta; onhan sen tapahtumaympäristönä Tuusulanjärven kulttuurimiljöö.

Elokuvasta tuli kuitenkin mykkäelokuva ja ideani hautautui historian tuuliin.

Saarentauksen kirjaa voimme kiittää tästä toteutumattomasta ideasta.

Itse en ole syntyperäinen tuusulalainen, vaikka olen asunut suur-Tuusulassa suuren osan ikääni ja ollut töissä Tuusulan lukiossa.

Tuusulan vanhaa murretta en siis osaa.

Ehkä juuri siksi Saarentauksen kirjaan tutustuminen on ollut niin kiehtovaa.

Muistojeni Paijalan kieltä ei enää kuule. Tuusulassa puhutaan lähinnä yleiskieltä, johon on sekoittunut trendikkäitä nykysanoja.

Joskus tosin vilahtaa mielessäni; onko tällä kaduilla ja somessa puhuttavalla kielellä enää mitään tekemistä suomen kielen kanssa.

Ehkä minun on kuitenkin hyväksyttävä se tosiasia, että kieli muuttuu ja ihminen sen mukana.

Mutta mikään ei estä meitä lumoutumasta ilmaisurikkaista murteista, joita ei ehkä enää puhuta, mutta joita löytää kirjoista.

Tässä malliksi vanhaa Tuusulan kieltä:

”Nii, miä itte olen Toivo Viljammi Holsteeni (Holmstedt), vuarest 1925 alkaen Saarentaus. Miä olen syntynny Tuuslan Paijalass, vanhan Anteliinin maakuappasaunass, ja taatumi oli silloin se seittämäs tammikuuta kahreksantoistasataa yhreksänkymment ja seittemän. Ja kello oli silloin seittämän aamupäiväll.”

Toivosta kehkeytyi lopulta kansankoulunopettaja Tampereelle (1925-1959). Vaikuttiko maakunnan vaihto hänen kieleensä?

Toisaalta, jos olen oikein ymmärtänyt, Tuusulan vanha murre kuuluu etelähämäläisiin murteisiin. Kielellisesti matka Tuusulasta Tampereelle ei ole välttämättä kovin pitkä.

Mutta mitä sanoikaan Koukun isäntä kun kuuli nuoren miehen haaveista mennä seminaariin:

”Siin meni minulta trenki ku yks paska!”

1920-luvun Tuuslass osattiin vielä puhua kauniisti rumasti.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/870893

19.5. 2021

Paul Rusesabagina ja Tom Zoellener: Hotellinjohtaja. Omaelämäkerta (Bazar, 2007)

Ruanda menetti vuoden 1994 kansanmurhassa, muutamassa kuukaudessa 15 % väkiluvustaan. Yli 800 000 ihmistä.

Kansanmurhan tekivät hutut ja uhreiksi valikoituivat tutsit ja maltilliset hutut.

Elokuva Hotelli Ruanda (2004) teki Mille Collines- hotellin johtajasta Paul Rusesabaginasta maailmankuulun ihmisyyden puolustajan.

Hänestä tuli Afrikan Schindler pelastettuaan 1268 tutsia lähes varmalta kuolemalta.

Elokuvan olen nähnyt monta kertaa ja sen innoittamana luin tämän elämäkerran yhdeltä istumalta.

Useimmilla historian ja etiikan kursseillani olen ottanut tämän tarinan esille. Se on esimerkki rohkeuden merkityksestä. Olen usein sanonut oppilailleni, että jos ei ole rohkeutta, ei muillakaan arvoilla ole mitään merkitystä.

On vain sananhelinää.

On aina helpompi sanoa kuin tehdä.

Toisaalta sanoillakin on merkitystä. Ilman oikeaan aikaan lausuttuja sanoja Mille Collinesin tutsit olisivat tuskin pelastuneet.

Nyt hotellinjohtaja on pidätettynä Ruandassa.

Usein olen miettinyt – mikä Afrikkaa vaivaa?

Onko se kolonialismin ja imperialismin perintö, joka jätti jäljelle väkivallan kierteen?

Ruanda onkin esimerkki valtiosta, jossa etninen konflikti (tutsien ja hutujen välillä) johtunee suurelta osalta siirtomaaisäntien virheistä.

Tässä tapauksessa kohtalokkaan virheen teki Belgia. Rauhanturvaamisoperaatiossa virheen teki YK.

Sen sijaan Paul Rusesabagina teki asiat oikein.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/869270

18.5. 2021

Jussi Raumolin: Maailman ymmärtämisen mahdollisuuksista. Kriittisiä kirjoituksia ja tutkielmia 1970-luvulta (Paradoksi ry, 1980)

V. 2020 kuolleen Jussi Raumolinin mukana Suomi menetti monitietäjän ja vapaan ajattelijan.

Maailman ymmärtämisen mahdollisuuksista kuuluu niihin kirjastoni kirjoihin, joita olen hankkinut varmuuden vuoksi kaksi kappaletta.

Niistä parempikuntoisen laitan nyt myyntiin. Toista niistä (joka jää hyllyyni) ei voi kutsua enää nidokseksi, vaan pikemminkin joukoksi kirjan sivuja.

Minulla on ollut onni kuunnella Raumolinia myös yliopistolla. Hänen kohdallaan ei aiheella ollut väliä, vaan pikemminkin näkökulmilla.

Nyt kouluissakin puhutaan laaja-alaisuudesta. 1970-luvulla Raumolin oli harvinainen lintu.

Itselleni mikään asia ei ole koskaan ollut yhden tieteen asia.

Kun sain Raumolinin kirjan ensimmäisen kerran käsiini, tiesin löytäneeni esikuvan. Ja niitähän juuri nuorena opiskelijana tarvitsee.

Tässä on muutamia esimerkkejä tämän kirjoituskokoelman aiheista:

  • Kurjuuden kansantaloustieteestä kansantaloustieteen kurjuuteen (julkaisematon käsikirjoitus 21.5. 1972)
  • Ihmisen ekologiasta Kiteen alueella (Monistettu tutkimusraportti 15.9. 1973)
  • Elinympäristön kriisistä kaupungistuneessa nykymaailmassa (Moniste 3.8. 1974. Kirjoitettu ”Uudistuvan elinympäristön tutkimuslaitoksen” pyynnöstä)
  • Ranskalaisista uusfilosofeista ja Dan Steinbockin julistuksesta ( Helsingin Sanomat 21.10.1979)

Raumolin kirjoitti lähes kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Kriittisenä ajattelijana hän muistuttaa Kair Palosta; eikä ole ihme, että molempien töitä löytyy juuri Paradoksi ry:n julkaisuista.

Kari Palonen ja Ilmari Susiluoto kirjoittavat teoksen esipuheessa:

”Jussi Raumolin on tuomittu poikkeavuudeksi, millä tavaramerkillä on ajateltu voitavan sivuuttaa hänen tieteellinen haasteensa. Tässä on noudatettu ikivanhaa strategiaa vääräoppisten vaientamiseksi. Jos kerettiläinen poltetaan roviolla, niin hänestä tulee marttyyri ja tämä voi olla potentiaalisesti hyvin vaarallista. Jos taas hänen ajatuksensa hyväksytään, niin asetetaan välittömästi kyseenalaiseksi oman opin legitimaatio. On siis paras olla ikäänkuin mitään ei olisi sanottu tai kehottaa tuhannen kukan kukkia (jolloin voidaan myöhemmin leikata poikki liian korkealle kurottavat).”

Monia Raumolinin kirjoittamia (ja jonnekin myös tarkoitettuja) tekstejä ei julkaistu. Hänet haluttiin sivuuttaa.

Onneksi Paradoksi ry on saanut käydä Raumolinin pöytälaatikolla. Näin monet suomalaisen kriittisen tutkimuksen ja ajattelun helmet säilyivät myös jälkipolville.

Raumolin kirjoitti Kulttuurivihkoissa v. 2009 (Kulttuurivihkot 2/2009)

”Monien mielestä yliopiston muuttuminen kaupalliseksi ja yrityksen kaltaiseksi uhkaa perinteistä yliopistoa, mutta sitä uhkaavat myös tieteen sisältä rakennetut pakkopaidat. Niinpä eurooppalaisen perinteen mukaiset oleelliset arvot kuten lukeneisuus, oppineisuus, tietämys, osaaminen, maailman ymmärtäminen ja julkaisujen sisältö eivät merkitse enää juuri mitään.”

”Vertaisarvioitu” artikkeli saattaakin tarkoittaa vain sitä, että artikkelissa ei ole mitään vaarallista ja sen voi vallan hyvin julkaista. Tekstin kirjoittaja ei menetä mahdollisuuksiaan akateemisissa kisoissa.

Laajaa lukeneisuutta ja maailman ymmärtämistä voidaan pitää esim. ”eklektisenä esseistiikkana”.

Muoto ohittaa aivan liian usein sisällön.

Moni meistä kerettiläisistä jäi kaipaamaan Jussi Raumolinia…

Raumolinin teosta on vaikea löytää. Nyt se on myynnissä.

Kirjan voi hankkia tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/870343

17.5. 2021

Jelisein T. Sinitsyn: Vaiettu totuus (Otava, 1995)

Neuvostoliiton tiedustelupalvelussa (mm. Suomessa) toimineen Jelisei T. Sinitsynin Vaiettu totuus on kertomus hyvin harvinaisesta elämästä, kerrottuna harvinaisen tarkasti ja hyvin muistaen.

Sinitsyn ehti tavata uransa aikana mm. Stalinin, Berijan, Molotovin, Paasikiven, Kollontain ja Otto-Ville Kuusisen.

Hän onnistui välttämään Stalinin giljotiinin ja muutkin vaaralliseen ammattiinsa liittyvät vaarat.

Luin Sinitsynin muistelmia kuin dekkaria.

Maailmanhistoria voittaa usein Agatha Christien; se on myös huomattavasti julmempaa peliä kuin dekkarien säännöstelty väkivalta.

Esimerkiksi: noin puolet Sinitsyä vakoojan tielle opettaneista NKVD:n spesialisteista ammuttiin. Jatkuva likvidointi vaikutti ilmeisesti myös vakoojien tasoon. Kun kokeneet ammattilaiset oli teloitettu, joutuivat noviisit pärjäilemään lyhyelläkin työkokemuksella.

Ehkä juuri Stalinin vainojen takia Sinitsyn eteni niin nopeasti työtehtävissään.

Suomen historian harrastajalle nämä muistelmat ovat lähes välttämätöntä luettavaa. Kuten tunnettua, Neuvostoliitto on vaikuttanut maamme kohtaloihin monella tavalla. Sinitsynin informatiivinen kirja kertoo miten tämä vaikuttaminen tapahtui.

Eivät Paasikivi ja Kekkonen sattumalta valikoituneet Neuvostoliiton johdon suosikeiksi.

Yhä edelleen ihmettelen sitä miten Suomi on onnistunut sinnittelemään itsenäisenä valtiona.

Oliko Suomi-myönteisillä, merkittäviin asemiin Neuvostoliitossa kohonneille vaikuttajilla tekemistä tämän hyvän onnen (osittain ehkä itse ansaitunkin) kanssa?

Jelisei Y. Sinitsyn kuului mitä ilmeisimmin näihin Suomen ystäviin.

Mutta saatanhan olla väärässsä.

Kirja saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/870007

16.5. 2021

Carmen Aguirre: Kiihkeä maa. Nuoruuteni vastarintaliikkeessä (Like, 2012)

Luin juuri uudestaan Carmen Aguirren muistelmateoksen Kiihkeä maa. Ehkä tulen lukemaan sen vielä kolmannenkin kerran.

Silloin kun meinaa mennä usko mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa paremmaksi, kannattaa lukea eettisesti vahvoja kirjoja.

Vietin omaa nuoruuttani, kun sotilasjuntta murhasi Salvardor Allenden Chilessä.

Valitsin nopeasti puoleni.

Vuosi oli 1973. Olin juuri aloittanut Ilomantsin lukion. Historian ja yhteiskuntaopin tunneilla keskustelimme paljon maailmanpolitiikasta; kiitos opettajamme Reino Raappanan ja niiden metsurien ja pienviljelijöiden lapsien, jotka olivat laajasti asioista kiinnostuneita. Chile oli pitkään yksi vakioaiheistamme.

Suomeenkin tuli Chilen pakolaisia. Vietettiin solidaarisuusiltoja, kuunneltiin chileläistä musiikkia ja tehtiin myös omaa.

Agitropin laulut ja Nerudan runot eivät tule unohtumaan tunnemuististani.

Tänään katsoin taas uudestaan nauhoitteena tv-sarjaa Invisible heroes, joka on ennen kaikkea kertomus suomalaisen diplomaatin Tapani Brotheruksen rohkeudesta.

Useimmiten on helpointa olla tekemättä mitään. Ja esimiehille ylivoimaisesti helpoin tapa toimia on kieltää, ei sallia.

Kiihkeä maa on kertomus nuoren naisen rohkeudesta ja samalla kertomus Etelä-Amerikkaa satoja vuosia vaivanneesta väkivallan perinteestä.

Latinalaisen Amerikan armeijat ovat yleensä suojelleet valtaa ja rahaa, eivät ihmisiä. Kenraalia Pinochettia kutsutaan Aguirren kirjassa useammankin kerran ”hirviöksi.”

Kiihkeä maa tulvii järkyttäviä esimerkkejä sotilaiden tekemisistä Chilessä, Boliviassa ja Argentiinassa.

Toisaalta: ideologian väri ei aina Etelä-Amerikkaa ole pelastanut. Varoittavina esimerkkeinä Kuuba ja Venezuela.

Löysin kirjastoni kätköistä pienen vihkosen Chile. Latinalainen Amerikka vuodelta 1978.

Vihkosen syntyhistoria on mielenkiintoinen. Keskustapuolueen naiset, Liberaalisen kansanpuolueen naiset, Sosiaalidemokraattiset naiset, Suomen naisten demokraattinen liitto, Svenska kvinnoförbundet järjestivät syyskuussa 1978 seminaarin yhdessä Suomi-Chile-seuran kanssa.

Seminaari käsitteli naisten ja lasten asemaa Chilen sotilasdiktatuurissa.

Vihkosen materiaalin toimittamisesta vastasivat Suomessa maanpaossa asuneet Chilen kansanrintaman (Unidad Popular) naiset. Tämän mielenkiintoisen dokumentin voi hankkia tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/869418

Kiihkeä maa jatkaa seminaarin perintöä: kirja on julkaistu yhteistyössä järjestön United Nations Women Finland kanssa.

Mitä oli kasvaa lapsena ja varttua naiseksi sotilaiden hallitsemassa Etelä-Amerikassa? Sen voi lukea Carmen Aguirren kirjasta.

Carmenistakin tuli vapaustaistelija. Nyt hän vaikuttaa näyttelijänä ja näytelmäkirjailijana Kanadassa.

Teoksen voi tilata tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/869420

15.5. 2021

Walter Appelqvist: Emanuel Kanajärvi. Kirjamies ja korvenraivaaja (Otava, 1964)

Olen kirjamies. E.J. Ellilän, Suomen kaikkien aikojen bibliofiilin, mielestä en ehkä olisi pesunkestävä biblioofili. Keräilyharrastukseni ei ole ehkä tarpeeksi systemaattista.

Olen liian paljon kiinnostunut kaikesta. Ja ilman mitään itseironiaa.

Ironiasta pitäkööt muut huolen. Kirjat ja kirjallisuus on minulle äärimmäisen vakava asia.

Olen, koska luen.

Jos olisi kirjaton, olisin hengetön. Puhdasta materiaa.

Emanuel Kanajärvi on päässyt suomalaiseen kulttuurihistoriaan kahdella tavalla: kirjojen kerääjänä (ja samalla pelastajana) ja myös talonpoikaisen rakennusperinnön luojana ja säilyttäjänä.

Toivoisin, että Kanajärven aikaansaama kulttuurimaisema olisi edelleen suojeltuna ja myös museona. Haluaisin käydä siellä. Vaikka ensi kesänä.

Kirjat eivät ole kuuluneet mitenkään keskeisesti suomalaiseen talonpoikaiskulttuuriin.

Ne vievät liikaa aikaa työltä.

Veri ja sen sukulaisaine työnhiki ovat virranneet maamme pelloilla ja pientareilla. Ei niinkään lukemisenhiki.

Matti Pohto keräsi sen mikä Turun palossa paloi 1827.

Hän on kansallisia suurmiehiämme. Kanajärven talo Kalvolassa oli yksi hänen tukikohtiaan. Siellä hän saattoi levähtää ja säilyttää kirjojaan, joille on nyt löytynyt pysyvämpi säilytyspaikka Kansalliskirjastosta.

Kanajärven oma kirjasto lienee hajonnut useampaan eri paikkaan.

Kun aikanaan Juha Siltalan projektissa tutkin 1800-luvun kansankirjallisuutta, konstruoin käsitteen kyläsnellmanilaisuus.

Emanuel Kanajärvi ja Matti Pohto olivat sen loistavia edustajia. Heidän jalanjäljissään tulivat kansakoulu, sanomalehdistö ja suomenkielinen taidekirjallisuus.

Matti Pohdolle on ehdotettu omaa liputuspäivää. Se olisi 4.9.

Päivä, jolloin Suomen Turku paloi.

Ja sen kirjat.

Miksei liputuspäivä voisi olla 7.3. Pohdon syntymäpäivänä.

Saisi Heikki Olavinpojan sukukin oman liputuspäivänsä (Matti Pohto on muuten neljäs serkkuni. Kirjahulluudelleni on geneettinen selitys.)

Kanajärven elämäkerran voi hankkia tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/869276

14.5. 2021

Helena Anhava: teos Toimita talosi. Muistijälkiä (Otava 2006).

Jos kirjoja voisi tutkia lämpömittarilla – olisi tämän kirjan mittaustulos:

”Lämpöä on.”

Samaa voisi sanoa Helena Anhavan runoudesta.

Lämpimiä, lempeitä runoja.

Toimita talosi on paitsi kirja Helena Anhavasta, se on myös kirja hänen isästään Lauri Pohjanpäästä.

Joka – samoin kuin Helena Anhava on yksi rakastetuimmista runoilijoistamme.

Uskomaton lyyrinen värisuora: Lauri Pohjanpää, isä. Helena Anhava, tytär. Tuomas Anhava, puoliso. Jaakko Anhava ja Martti Anhava, poikia. Elina Pohjanpää, serkku.

Tuomas Anhavan isoisä on Samuli Paulaharju. Molemmat kuuluvat jalasjärveläiseen Heikki Olavinpojan sukuun ja ovat serkkujani.

Kuulun siis itsekin tähän eteläpohjalaiseen kulttuurisukuun.

”Toimita talosi”-ilmaisua käytti usein Helenan isä Lauri Pohjanpää.

Siitä tämän hyväätekevän kirjan nimi.

Lainaus on Raamatusta, Toisesta kuningasten kirjasta, sen 20. luvusta.

”Niihin aikoihin Hiskia sairastui ja oli kuolemaisillansa; ja profeetta Jesaja, Aamoksen poika, tuli hänen tykönsä ja sanoi hänelle: Toimita talosi, sillä sinä kuolet, etkä enää parane. Mutta Hiskia sai lisää aikaa viisitoista vuotta. ”

Itse olen myymässä kotikirjastoani Quality Booksin kautta ja noudattamassa kirjaimellisesti profeetta Jesajan ohjetta.

Helena Anhavalle ”toimita taloasi” merkitsee myös välienselvittelyä eletyn elämän ja maailman kanssa.

Toimita taloasi on poikkeuksellisen rehellinen ja syvällinen kirja.

Miksi sitten olen myymässä sen?

Minulla on vahva argumentti: hyvä pitää laittaa kiertämään.

Kun luet tätä kirjaa, kiinnitä huomiosi Anhavan käyttämiin sitaatteihin.

Ne riisuvat aseista.

Omakin torjuntani petti tätä kirjaa lukiessa. Rehellinen kirja vaatii rehellistä lukijaa.

Teoksen saa ostaa tästä: https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/868885

13.5. 2021

T.P. Laine: Kuka hän oli? Uusi näkökulma Jeesuksen elämään (Atena, 2000)

Tänään on helatorstai, Jeesuksen taivaaseenastumisen päivä.

Kristityille tämän pitäisi olla erityisen tärkeä päivä. Se on kuitenkin jäänyt pääsiäispyhien varjoon, vaikka ilman tätä päivää on mahdoton kuvitella kristinuskoa. Jos Jeesus ei olisi astunut taivaaseen, ei kristinuskoa olisi.

Muistettaisiinko edes Jeesusta. Vastaavia messias&parantajahahmoja tunnettaan Jeesuksen ajoilta muitakin. Ehkä hän olisi ollut yksi ”monista.”

Kun mainitsen ”monet” käytän yhtä T.P. Laineen löytämää nimitystä essealaisille, joista tiedetään varsin paljon Qumranin löytöjen perusteella.

Oliko Jeesus essealainen?

T.P. Laine argumentoi sen puolesta, että hän oli.

Varsinkin niiden, joilla on dogmiksi jäätynyt näkemys Jeesuksen henkilöhistoriasta, kannattaisi tutustua tähän kirjaan.

Laine ei ole teologi, vaan koulutukseltaan ekonomi. Tämä ei ole vähentänyt mielenkiintoani hänen tulkintaansa.

Laine on perehtynyt perusteellisesti Qumran-tutkimukseen. Kirja ei ole tarkoitettu teologiseksi skandaaliksi, vaan aidoksi tietokirjaksi essealaisuudesta.

Jos Jeesus oli essealainen – mikä muuttuisi?

Ehkä eniten näkemys Jeesuksesta rauhanruhtinaana. Tähän tulisi selkeä särö.

Laineen tulkinnassa Jeesuksesta kuoriutuu esille sotilas-messias.

Joskus 15-20 vuotta sitten hyödynsin Laineen tulkintoja paljonkin lukion uskonnon tunneillani. Yksi oppilaistani halusi jopa lainata Laineen teoksen.

Viime vuosina en muistaakseni ole edes maininnut Laineen teosta tunneillani?

Kyselin tänään itseltäni – kun palasin taas kerran kirjan ääreen – miksi olen siirtänyt sen jonnekin varastokirjojeni joukkoon?

Halusinko kapeuttaa näkemystäni Jeesuksesta?

Voit laventaa Jeesus-kuvaasi ostamalla kirjan tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/868899

12.5. 2021

Rudolf Höss: Auschwitzin komendantti. Omaelämäkerta ( Tammi, 2007)

Kirjastostani löytyy paljon holocaust-kirjallisuutta.

Ihmisten moraaliset valinnat ovat aina kiinnostaneet minua. Natsiaate ja siihen liittyvä antisemitismi oli yksi valinta. Mitä tästä valinnasta seurasi on tiedossa (toivottavasti) kaikille.

Suomalaisen historianopettajan velvollisuus on kertoa asiasta. Tähän liittyy velvollisuus myös lukea asiasta.

Olen lukenut kymmeniä kirjoja tästä ihmisyyden haaksirikosta, pimeästä yöstä.

Rudolf Hössin työnä oli tappaa juutalaisia, niin paljon kuin mahdollista. Omaelämäkerrassaan hän myöntää kaiken, mutta samalla toteaa totelleensa vain käskyjä.

Kerettiläisenä minun on vaikea ymmärtää Hössin kuuliaisuutta esivallalle.

Mikä saa meidät tottelemaan?

Onko se kasvatus, ”isänmaallisuus”, velvollisuusetiikka, patologinen mielenlaatu (psykopatia?), henkinen puolikasvuisuus, sosiaalinen paine, tyhmyys, ahneus (palkinnot, kunniamerkit, raha)…

Hössin elämäkerran lukeminen järkytti minua. Samalla tavalla kuin vierailu Auschwitzissa. Mahdollisesti jopa enemmän.

Pahuus sai kasvot.

Ehkä tämä kirja teki minusta hitusen paremman ihmisen kuin muuten olisin.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/868722

11.5. 2021

Ohto Manninen: Molotovin coctail – Hitlerin sateenvarjo (Yliopistopaino, 1991)

Ohto Mannisen isästä Antero Mannisesta liikkuu monia tarinoita. Varmaankin hän oli aikansa viisain mies. Ainakin Suomessa. Viisasten kerhon jäsen. Radion tietokilpailujen kaiken tietäjä.

Työskentelin aikanaan Helsingin yliopiston neuvontatoimistossa. Työkaverini muistivat vielä Antero Mannisen. Ainakin jutut hänestä. Hänen työpöydällään oli valtavia asiakirjapinoja. Mutta aina hän osasi kaivaa oikeat paperit esiin.

Nyt Mannisen kaltaiset muistinerot on korvattu tietokoneilla.

Ohto Mannisen isoisä oli taas runoilija ja kääntäjä Otto Manninen ja äiti nuortenkirjoistaan tunnettu Anni Swan.

Tuolla sukutaustalla on täytynyt periä huikea määrä lahjakkuutta.

Molotovin coctail – joka on siis myös kirja- on tyypillinen ensyklopedistin kirja. Sivuja on kohtuullisesti (343), mutta niiden takana on valtava määrä työtä arkistoissa ja kirjastoissa.

Sotahistorian harrastajalle kirja on aarreaitta. Mutta myös historian opettajalle. Viimeksi hyödynsin sitä tänään historian tunnillani, kun kerroin Hitlerin vierailusta Mannerheimin syntymäpäiville 4.6. 1942.

Tiedoksi nyt kaikille: Mannerheim ei kutsunut Hitleriä kylään, sen tekivät muut. Eikä Mannerheim saanut syntymäpäivälahjaksi erikoisvalmisteista Mersua – sen hän oli saanut lahjaksi jo aikaisemmin.

Oikea vastaus kysymykseen, mitä Mannerheim sai lahjaksi kesäkuussa 1942 on: kolme Steyr-Damiler-maastohenkilöautoa.

Ja vielä täsmennys: ei Manninen puhu mersuista, vaan Mercedenz Benz-autoista.

Mersuista puhuminen ei sopisikaan professori Mannisen tyyliin.

Olen istunut hänen luennoillaan, tenttinyt hänelle paksuja kirjoja ja jopa viettänyt erään historian väitöskaronkan hänen seurassaan.

Ohto Manninen on aristokraatti, renessanssi-ihminen. Kulttuurisukua.

Molotovin coctailin saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/868440

10.5. 2021

Lauri Rauhala: Humanistinen psykologia (Yliopistopaino, 1991)

Opetan lukiossa kuutta ainetta. Psykologia on yksi niistä.

Omasta mielestäni psykologiaa opetan kaikista aineistani parhaiten.

Itse asiassa olisin halunnut valita omaksi elämänurakseni psykiatrian. Mutta sitä ennen minun olisi pitänyt päästä lääkikseen. Tuskin olisin päässyt.

Hieman lohduttaa minua (kohta eläköityvää lukion historian, yhteiskuntaopin, elämänkatsomustiedon, filosofian, uskonnon ja psykologian) opettajaa se, että olen saanut toimia hetken kehitysvammaisten hoitajana ja mielisairaanhoitajana. Molemmissa tehtävissä epäpätevänä. Mutta varsinkin mielisairaanhoitajana pärjäsin hyvin. Rinnekodissakin opin kaiken mitä minulta vaadittiin, mutta sain todeta: kehitysvammaisten hoitajan tehtävä lienee yksi vaikeimmista kuviteltavissa olevista ammateista. Se on myös raskain kaikista työtehtävistä, joita olen harjoittanut.

Henkilöhistoriallisia mainintojani voinen puolustaa sillä, että kaikissa näissä tehtävissä (myös lukion opettajana) olen tarvinnut psykologista yleissivistystä.

Ja ennen kaikkea Lauri Rauhalan kirjoja.

Niitä omistan useita.

Rauhalaa -filosofia ja psykologia – on pidetty merkittävimpänä humanistisen psykologian edustajana Suomessa. Allekirjoitan sen.

Jokainen Rauhalan lause on tarkkaan mietitty ja perusteltu. Tuskin yksikään suomalainen filosofi on pystynyt samaan. Ja onhan Rauhala myös psykologi.

Ja toisinajattelija. Vapaita ”väärinajattelijoita” on Suomessa aivan liian vähän, Rauhala on yksi niistä.

Jyri Puhakaisen teokseen, Persoonan puolustaja, Lauri Rauhala ihmistutkimusken pioneerina (Like 2000), kannattaa ehdottamasti tutustua.

Mitä ”mielisairaudet” ovat? Ovatko ne edes sairauksia?

Rohkea ajattelija Lauri Rauhala on uskaltanut vastata mm. näihin kysymyksiin.

Lauri Rauhalan Humanistisen psykologian voi ostaa tästä. https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/867173

9.5. 2021

Viljo Sohkanen: Punakaartilaisen päiväkirja (Weilin&Göös, 1967).

Sohkasen päiväkirja lienee ensimmäisiä autenttisia raportteja vuoden 1918 sodasta. Vasta Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia ja Jaakko Paavolaiset tutkimukset vankileireistä ja sodan aikaisesta terrorista avasivat aidon tutkimuksen ja keskustelun tästä kansallisesta traumasta.

Jonkin verran oli ehkä ilmestynyt luokkasotagenreen laskettavissa olevia todistuksia oman asian oikeutuksesta ja vielä enemmän vapaussotakirjallisuutta – sodan voittaneen puolen apologioita.

Vierastan termiä ”sisällissota”; se on yritys antaa sodalle näennäisesti objektiivinen, mutta samalla kokemuksellisesti tyhjä ilmaisu.

Olen kouluni historian opettajista ainoa, jolle vuoden 1918 sota oli ”kansalaissota.”

Lauri Viidan Moreeni, Linnan Pohjantähdet ovat kertomuksia kansalaissodasta. Sodasta, joka oli jakanut Suomen kansan kahtia.

Sisällissota on ehkä ”teoria” siitä, mitä sota on tietyssä viitekehyksessä.

Sen verran tulen kuitenkin ”sisällissotaa” vastaan, että se on toiseksi paras kuvaus sodasta. ”Vapaussota” on puhtaasti valkoinen totuus siitä.

”Kapinakin” on perustellumpi nimitys; kyllähän punaiset nousivat kapinaan suojeluskunnan, saksalaisten ja jääkärijoukon tukemaa valkoista hallitusta vastaan.

Jos punaiset olisivat voittaneet sodan, olisi Vaasaan paennut senaatti ollut ”kapinajoukko.”

Silloin vankileireillä olisivat nähneet nälkää valkoiset.

Punakaartin sanitääreihin kuulut 18-vuotias Viljo Sohkanen näki nälkää Suomenlinnan leirillä.

Olen lukenut Sohkasen kirjan kahdesti. Tulen lukemaan sen vielä uudestaan.

Se on ihon alle menevä dokumentti armottomasta ajasta.

Sodanjälkeinen armottomuus (ja kosto) tappoivat enemmän ihmisiä kuin itse sota.

Toisaalta voisimme keskustella siitä milloin sota itse asiassa loppui.

Loppuiko se vasta sitten kun viimeinenkin punavanki vapautui nälkävankeudestaan.

Kansalaissodassa kuoli lähes 40 000 ihmistä. Myös muita kansallisuuksia tapettiin tai näännytettiin nälkään ja tauteihin kuin suomalaisia. Heitä oli kuitenkin sen verran vähän, että voi puhua rehellisesti kansalaissodasta.

Työläispojasta ja punakaartilaisesta Viljo Sohkasesta tuli lopulta Helsingin maalaiskunnan (nykyisen Vantaan) sosiaalijohtaja.

Teija Norvanto on kirjoittanut Sohkasen elämäkerran. Sen saa ostaa tästä https://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=696724

Punakaartilaisen päiväkirjan voi ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/867917

8.5. 2021

Dante: Jumalainen näytelmä (WSOY, 1924), Eino Leinon klassisena käännöksenä.

Vuosi 2021 on Danten juhlavuosi. Hänen kuolemastaan tulee kuluneeksi 700 vuotta. Danten synnyinkuukausi saattoi olla toukokuu, joten nyt olisi toinenkin syy juhlia tätä Italian kansalliskirjailijaa.

On luultavaa, että Dantella on vielä suurempi rooli italiankielisen kaunokirjallisuuden synnyssä kuin Aleksis Kivellä oli meillä täällä Suomessa.

Danten Jumalainen näytelmä läpivalaisee keskiajan ihmisen maailmankuvan; se auttaa ymmärtämään erityisesti keskiajan eurooppalaista ihmistä. Sen sijaan esim. kiinalaisen kulttuurin ymmärtämisen kannalta se on aivan triviaali kirja.

Dante on kestänyt paremmin aikaan kuin yksikään toinen keskiajan eurooppalainen kirjailija.

Quality Booksin nettiantikvariaatissa myynnissä oleva Osip Mandelstamin Dantea lukiessa on todistus siitä, että kirjailijan teoksilla on annettavaa myös 1900-luvun ihmiselle.

Mandelstam kirjoittaa Dantesta häikäisevän syvällisesti, moniaistisesti:

”Jos oppisimme kuuntelemaan Dantea, kuulisimme klarinetin ja trumpetin muodonmuutoksen, kuulisimme violan muuttumisen viuluksi ja käyrätorven venttiilin pidentymisen.”

”On aivan väärin kuvitella, että Danten runoelma olisi vedetty yhden kerronnan tai edes yhden äänen linjaan. Kauan ennen Bachia, aikana jolloin vielä ei rakennettu suuria monumentaaliurkuja, vaan ainoastaan tulevan valtavan ihmeen hyvin vaatimattomia sikiömäisiä esimuotoja, kun ääntä johtava sitra oli vielä johtava soitin, Alighieri rakensi sanatilaan loputtoman väkevät urut ja nautti jo kaikista niiden ajateltavissa olevista rekistereistä ja puhalsi palkeet pullolleen ja ärjyi ja kujersi joka pilliin.”

Mandelstam oli käynyt nuoruudessaan kaksi kertaa Italiassa. Stalinin Venäjän ankeudessa Danten lukeminen toi hänelle lohtua.

Dantea lukiessa teoksen voi tilata tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/867729

Niin Mandelstam kuin Dantekin joutuivat viettämään pakolaisen elämää. Ehkä Danten 1300-luku oli kuitenkin parempaa aikaa kuin Mandelstamin 1930-luku.

Mandelstam kuoli Stalinin leireillä. Dante tuomittiin elinikäiseen maanpakoon. Kotikaupunkiinsa Firenzeen hän ei saanut enää palata.

Luovan ihmisen elämä ei ole ehkä koskaan ollut helppoa…

Mandelstamin elämään voi tutustua Nadežda Mandelštamin muistelmien avulla. Sekin on Quality Booksisn nettiantikvariaatissa https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/867728

Dante on päässyt myös dekkareihin. Tästä voi hankkia itselleen Giulio Leonin Dante-dekkarin Valon salaisuus https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/867726.

Jumalaisen näytelmän kaikki kolme osaa (Helvetti- Kiirastuli – Paratiisi) voi ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/867730

7.5. 2021

Mika Waltari: Mikael Hakim (WSOY, 6.painos 1953. I. painos ilmestyi 1949)

Kun kirjoitan Waltarista, on aivan liian lievä ilmaisu (ainakin omalla kohdallani) todeta: ”Pidän hänen kirjoistaan.”

Olen lumoutunut useimmista hänen kirjoistaan.

Ehkä eniten pihdeissään on minua pitänyt juuri Mikael Hakim.

Sinuhen lumous perustuu sen filosofiaan, kun taas Mikael Hakimin kerrontaan. Se on kuin itse elämä. Runsas. Täyteläinen. Se on kirjallinen ihme.

Kun Mikael Hakimin on aloittanut, on sitä mahdotonta lopettaa kesken. Sen sijaan Sinuhen lukeminen oli minulle aika ajoin jopa takkuista. Varsinkin sen 100 ensimmäistä sivua. Samaa on muuten sanottu Tolkieninkin romaanista Taru sormusten herrasta.

Mikael Hakimia arvosti myös vasemmistolainen kritiikko Raoul Palmgren, joka ei pitänyt Sinuhesta. Eino S. Repo piti Mikael Hakimia Waltarin parhaana romaanina.

Se on käännetty 16 kielelle.

Romaani kertoo 1500-luvun Euroopasta, kun islam kolkutteli Euroopan porteilla. Mikaelistakin tulee monien värikkäiden vaiheiden jälkeen muslimi.

Olen kahden vaiheilla sen suhteen, laitanko tätä hienoa teosta ollenkaan myyntiin.

Ainakin toistaiseksi se on myynnissä osoitteessa https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/867429

6.5. 2021

Anni Blomqvist: Myrskyluoto muistoissani (Gummerus, 2007).

Teos sisältää Blonqvistin kaksi muistelmateosta: Meri on yksin ystäväni ja Muistojeni Myrskyluoto.

Kuten useimmat ikäpolveni edustajat, kohtasin Myrskyluodon ensimmäisen kerran upean tv-sarjan ja Lasse Märtensonin siihen säveltämän musiikin kautta.

Vasta myöhemmin tutustuin Blomqvistin teoksiin.

Tv-sarja oli nuoruudessani niin vahva, kokonaisvaltainen elämys, että ikäänkuin vieläkin eläisin Annin luotolaiselämää meren kuohujen keskellä.

Kun Myrskyluoto saatiin dvd:lle tietenkin ostin ja katsoin sen.

Sain todeta; tunnemuistini ei ollut erehtynyt. Pystyin eläytymään Myrskyluodon maisemiin samalla intensiteetillä kuin nuorempana.

Myrskyluoto muistoissani antaa henkilöhistoriallisen taustan Blomqvistin romaaneille.

Takakannen esittelyteksti kertoo olennaisen tästä kirjasta: ”Se on tarina onnen hetkistä, raskaasta työstä, ahdistuksesta ja odotuksesta sekä lohdutuksesta, joka auttaa jatkamaan elämää, kun suuri suru tulee. Kun elää luodolla meren keskellä, elää ihmisyyden perusasioiden äärellä: vain käsiensä työllä saa ympäröivästä luonnosta itselleen ja perheelleen sen ravinnon ja lämmön, joka pitää hengissä. Meren ehdoilla elämä pelkistyy yksinkertaisiin perusasioihin: luontoon, työhön, rakkauteen.”

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/admin/seller_add_product.php?done=867178

5.5.2021

Irja Spira: Pariisin taivaan alla. Suomalaisen lehtinaisen ”muistelluksia” (WSOY, 1989).

Rakastan muistelmia. Siinä on yksi syy siihen, että haluasin elää vielä joitakin vuosia. Minulla on käytännössä aina lukuprojektina jokin muistelmateos tai elämäkerta.

Spiran muistelmat luin lähes yhdeltä istumalta.

Mielenkiintoinen elämä! Sujuvasti kerrottuna. Muutamista sananvalinnoista myös huomaa, että kustannustoimittaja ei ole juurikaan puuttunut teoksen sisältöön.

Usein omasta näkemyksestään innostunut toimittaja on onnistunut tekemään editoimistaan teoksista steerilejä, kieliopillisia harjoitustöitä.

Ehkä WSOY on luottanut tällä kertaa siihen, että muistelmien kirjoittaja on ammattitoimittaja, joka osaa ilman paimennusta asiansa.

Samaan aikaan kun luin Spiran muistelmia, oli minulla iltalukemisena Urho Kähösen Voittamattomat pataljoonat – Taipaleen talvisota (1982). Kähösen teos on yksi realistisimpia talvisodan kuvauksia, joita olen lukenut. Kähösen muistelmissa vilahtelee tämän tästä Taipaleessa omaa komppaniaansa johtanut jääkärikapteeni Väinö Lieska.

Hän oli Spiran ensimmäinen aviopuoliso!

Boheemi, ranskalaista kulttuuria rakastava nainen ja preussilaista kuria (mitä ilmeisimmin) soveltava jääkäriupseeri.

Ei mitenkään todennäköinen parisuhde. Eroonhan se sitten päättyikin.

Spiran muistelmat keskittyvät Pariisiin. Ja jo pelkästään siksi teos kannattaa lukea.

Minun on vaikea kuvitella maailmaa ilman Pariisia…

Pariisin tähtien alle pääset tilaamalla Spiran teoksen tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/866918

4.5.2021

Terho Pursiainen: Jumala (Kirjapaja 2009)

Kuten useimpiin Quality Booksin kirjoihin, tähänkin kirjaan liittyy vahvoja muistoja.

Nämä muistoni ovat lähes 20 vuotta vanhoja.

Terho on vieraillut tuottamassani Platonin Akatemiassa ja jopa työhuoneellani Hyrylässä (vierailu liittyi siihen, että sain hänet houkuteltua koululleni poliittiseen paneeliin).

Asumme molemmat Järvenpäässä ja joskus olen onnistunut pääsemään samaan vaunuun hänen kanssaan. Olemme keskustelleet mm. Heideggerista.

Takaisin Jumalaan…

Tiesin, että suuresti arvostamani Terho Pursiainen luennoi Jumalasta Helsingin yliopistossa.

Muistaakseni kysyin ensin Terholta lupaa tulla uskonnonkurssini kanssa kuuntelemaan hänen luentoaan. Ei hänellä ollut mitään sitä vastaan.

Terhon loistava luento teki suuren vaikutus lukiolaisiin. Kohta eläköityvänä opettajana tulee usein miettineeksi niitä menettyjä mahdollisuuksia mitä minulla opettajana on ollut.

Liian usein opettaja pysyttelee omassa luokassaan eikä uskalla avata ovia maailmaan.

Erityisesti yksi asia jäi vahvasti mieleen hänen luennoltaan. Terho Pursiainen on tunnetuimpia suomalaisia etiikan tuntijoita. Usein häneltä on pyydetty vastauksia erilaisiin arvokysymyksiin.

Kyllästyneenä tyhjänpäiväisiin arvokeskusteluihin, oli hän päätynyt ajattelussaan siihen, että selvittääkseen omat arvonsa on henkilön hankittava ensin itselleen muistivihko. Siihen hänen tulee kirjata kuukauden ajan kaikki ostamansa asiat.

Arvosi voit päätellä ostamistasi tavaroista – et suinkaan siitä mitä sanot arvojesi olevan.

Oli Terholla tärkeää sanottavaa myös luentonsa pääkohteesta – Jumalasta.

Luentosarjan anti on luettavissa tästä pienestä kirjasta. Jumala-kirjassa on vain 119 sivua. Pursiainen on päättänyt keskittyä vain kaikkein oleellisimpaan – uskonnon kieliopin ytimeen.

Kirjassa on syvällistä pohdintaa siitä ”mitä silloin tarkoitetaan, kun puhutaan uskonnollista puhetta, siis puhutaan Jumalasta.”

Kirjan voi ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/866325

3.5. 2021

 Johanna Pentikäinen: Hyvän markkinat. Kuinka tavalliset ihmiset muuttavat maailmaa? (Kirjapaja 2009)

On olemassa tärkeitä asioita ja sitten on olemassa välttämättömiä asioita. Jälkimmäisiin kuuluu vastuullisuus siitä mitä me teemme.

Usein vastaamme (mihin tahansa kysymykseen): ”Ei kuulu minulle.”

Vastaamalla näin osallistumme pahan markkinoihin.

Vuodesta toiseen olen kertonut lukiolaisilleni (niin vanhalla UE3 kurssilla, jossa etiikkaa opetettin uskonnon kontekstissa ja nykyään FI2 kurssilla, jossa viitekehyksenä on filosofia): etiikka on lukion tärkein kurssi.

Yhdestä en luovu. Tästä näkemyksestäni.

Tänään suunnittelin FI2 tuntini Johanna Pentikäisen Hyvän markkinat teoksen inspiroimana.

Kehotin opiskelijoita miettimään (kuten Johannakin kirjassaan tekee) sitä mitä kuka tahasa meistä (tavallinen ihminen) voi valinnoillaan saada aikaiseksi.

Otin esimerkinkin Johannalta – reilun kaupan etiikan.

Saattahan olla, että tämä on filosofian dosenteille liian simppeliä ollakseen filosofiaa.

Tiedän henkilöitä joille soveltava etiikka ei ole edes filosofiaa. Se on vain jutustelua.

Ehkä omassakin takaraivossani kuulin syyllistävän äänen (”onko tämä oikeaa filosofiaa?”). Niinpä oheistin tehtävänantoon linkin sosiaalietiikan professorilta.

Yksi kurssilaisistani kertoikin, että kaikki aika menikin professorin tekstin lukemiseen. Itse asiaan (tavallisen ihmisen valintojen merkitys) ei enää jäänyt aikaa.

Hyvän markkinoita ostin kerralla useamman kappaleen; ehkä juuri koulun filosofian ja elämänkatsomustiedon tunnit mielessäni.

Kirjat ostin Ilomantsin kirjakaupasta. Uskomatonta, että kirjakauppa on siellä vielä pystyssä. Kyn synnyin Ilomantsiin, siellä oli 14 000 ihmistä. Nyt meidän lajia löytyy sieltä noin 5000… lukiossakin on enää muutama opiskelija. Ruuhka-Suomi houkutteli minutkin pois väljemmiltä vesiltä.

Johanna Pentikäisen kirjan saa osta tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/865687

2.5. 2021

Vappu Kannas: Rosa Clay (S&S, 2020)

Huomaan, että Quality Booksin nettianaktivariaatissa myynissä oleva Vappu Kannaksen Rosa Clay on jo ehtinyt toiseen painokseen. Ei kirja aina tarvitse sitä Finlandia-palkintostatusta tullakseen luetuksi.

Suomalaiset lukijat osaavat ajatella myös itse.

Kutsuin Vapun koululleni puhumaan romaanistaan. Olin ostanut oman kappaleeni (johon sitten sainkin omistuksen kirjailijalta) Rosa Clayta täydellä rahalla Järvenpään Suomalaisesta kirjakaupasta. Aivan periaatteesta – eiväthän kirjailijat hyödy kirja-aleista ja arvostelukappaleista.

Kahdelle oppilaalleeni, jotka haastattelivat Vappua, kustantaja kuitenkin ystävällisesti lähetti arvostelukappaleet.

Quality Booksin kappaleen Rosa Clayta ostin Vuorikadun Sofiasta, josta on tullut yksi Helsingin parhaista divareista. Siellä on mukava viipyä pitempäänkin.

Eikä tämä koske pelkästään Sofiaa; divarinpitäjät kuuluvat yleensäkin suomalaiseen lukeneistoon. Kirjat ovat osa heidän elämäntapaansa. He eivät ainoastaan myy niitä, he myös lukevat niitä. Tämän olen todennut monta kertaa.

Keravan Jaakkolan koulussa peruskoulunsa käynyt Vappu Kannas osallistui yli 20 vuotta sitten Platonin Akatemiaan. Vaikka Akatemiasta on tullut lukiolaistapahtuma, on siihen osallistunut myös yläkoululaisia.

Niinä aikoina Akatemiaan osallistui joukko luovia ja lahjakkaita keravalaisia.

Viime aikoina on ollut hiljaisempaa. Olen huolissani siitä suunnasta mihin suomalainen koululaitos on menossa.

Mikä tappaa nuorten uteliaisuuden? Miksi heitä istutetaan kuin tatteja koulun penkeissä? Ovatko he ylioppilaskirjoitusten panttivankeja?

Paineistus alkaa jo peruskoulusta.

Myöhemmin Vappu opiskeli Kallion lukiossa. Helsingin yliopistossa hän on väitellyt tohtoriksi kirjallisuustieteestä.

Rosa Clay on Vapun esikoisromaani. Se kertoo Suomeen 13-vuotiaana tuodusta afrikkalaisesta tytöstä.

Rosaa luonnehtisin yhtä vahvaksi persoonaksi kuin kaimaansa Rosa Parksia, joka osoitti voimansa Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeessä.

Jos Rosa Parksin henkilöhistoria ei ole tuttu, siihen kannatta tutustua https://fi.wikipedia.org/wiki/Rosa_Parks

Rosa opiskeli kansakoulunopettajaksi Sortavalan seminaarissa ja opettikin jonkin aikaa Suomessa.

Musiikki oli hänen suuri intohimonsa.

Rasistisesta Suomesta hän muutti toiseen rasistiseen maahan – Yhdysvaltoihin 1904.

Mitä oli elää tummaihoisena nuorena naisena Suomessa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ? Siitä kertoo Vapu Kannaksen romaani Rosa Clay.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/866056

1.5. 2021

Ilkka Pyysiäinen: Jumalaa ei ole (Vastapaino, 2010)

Tätä kirjaa kristilliset kustantamot tuskin olisivat julkaisseet.

Vastapainon profiiliin Ilkka Pyysiäisen Jumalaa ei ole sopii hyvin.

Jokaisen uskonnonopettajan pitäisi lukea tämä kirja. Parempaa harjoitusvastustajaa voisi tuskin kuvitella.

Pyysiäinen on asiansa osaava uskontotieteilijä, mutta samalla myös ateisti. Hän tutkii uskontoja olematta uskovainen. Tämän piirteen sain henkilökohtaisesti todeta tässä arvostetussa tutkijassa, kun oli järjestämässä maaliskuussa 2001 ekumeenista buddhalaistapahtumaa kasviravintola Herne & Nauriiseen.

En ole varma onko mitään vastaavaa yritetty koskaan; prosessin läpikäyneenä en ihmettele asiaa. Vaikka buddhalaiset ovat yleensä rauhallisia ihmisiä, ei tapahtuman järjestäminen ollut itsestäänselvää. Minua jopa epäsuorasti kiellettiin kokoamasta yhteen buddhalaisuuden eri suuntia edustavia ihmisiä. Minulta mm. kysyttiin ”motiiviani.”

Järjestin sen kuitenkin 31.3. 2001 osoitteessa Munkkisaarenkatu 16 Helsinki. Ravintola täyttyi buddhalaisuudesta tavalla tai toisella kiinnostuneita ihmisiä.

30 markan pääsymaksusta huolimatta.

Ilkka Pyysiäistäkin pyysin mukaan, koska hän on Suomen johtavia buddhalaisuuden asiantuntijoita. Hän ei ollut tarjouksesta kiinnostunut.

Pyysiäinen totesi minulle puhelimessa: ”En halua kiistellä uskovaisten kanssa.”

Kristinusko on noin 2000 vuotta vanha uskonto. Periatteessa mikään ei ole muuttunut Jeesuksen ajoista. Toiset uskovat, toiset eivät.

Keskustelut uskosta ja uskonnoista muuttuvat helposti jonninjoutavaksi kiistelyksi.

Uskonnonopettajana minulla on aina ollut selkeä näkemys: jokainen saa tulla autuaaksi omalla uskollaan. Eikä tarvitse uskoa mihinkään, jos ei halua.

Vain yhtä periaatetta olen korostanut. Omalla uskomisella (tai sillä että ei usko) ei saa vahingoittaa muita – ja on oltava suvaitsevainen.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/865932

30.4. 2021

 Plutarkhos: Lihansyönnistä – Om att ätä kött (Summa, 2004).

Teoksen syntyprosessi lisää toivoa sivistyksen mahdollisuudesta. Ennen ja nyt. Plutarkhos (n. 45-125) eli aikana, jolloin ei ollut tapana kirjoittaa kasvissyöntiä puolustavia kirjoja. Kaiken lisäksi Plutarkhos toimi viimeisinä vuosinaan Delfoin oraakkelin pappina ja joutui hyväksymään eläinuhrit.

Antiikin aikana kasvissyönnille ei ollut edes omaa sanaa.

Plutarkhos alkaa teoksensa viittaamalla itseään ehkä tunnetumpaan kreikkalaisen ajattelijaan Pythagoraaseen:

” Ehkä kysyt, mistä syystä Pythagoras kieltäytyi syömästä lihaa. Minä puolestani ihmettelen, minkä taipumuksen vuoksi ja minkä mielentilan vallassa tai minkä päättelyn nojalla ihminen ensimmäisen kerran tahrasi suunsa vereen ja kosketti huulillaan kuolleen eläimen lihaa. Miksi hän asetti tarjolle kuolleiden ruumiita, elävien varjokuvia, ja kutsui sen lisäksi ruoaksi ja ravinnoksi ruumiinosia, jotka vasta äsken olivat mylvineet, kiljuneet, liikkuneet ja mulkoilleet.”

Nyt – vuonna 2021 – vegetarianismi ei herätä samalla tavalla pahennusta.

Kun mainitsen ”sivistyksen mahdollisuuden” viittaan Plutarkoksen aikalaisrohkeuden lisäksi kirjan käännösprosessiin. Käännöksestä saamme kiittää Kauniaisten kansalaisopiston klassisen kreikan opintoryhmää ja sen ohjaajia (Tua Korhonen, Antti J. Niemi ja Pia Åberg).

On hienoa, että maassamme vielä harrastetaan klassisia kieliä.

Ja onhan poikkeuksellista että kustantaja on sijoittanut rahansa kaksikieliseen käännökseen. Olisiko suuri kustantaja lähtenyt tähän?

Epäilen.

Onneksi Suomessa on myös pieniä kustantajia.

Teoksen arvoa nostavat oppineet esseet Plutakhoksen elämästä ja antiikin kasvissyönnistä.

Quality Booksissa myynnissä ollut teos on saanut hyvän kodin Orimattilasta.

Kirjan voi ostaa ainakin Adlibrisin verkkokaupasta – mahdollisesti myös verkkodivareista.

29.4. 2021

Giovanni Pico Della Mirandola: Ihmisen arvokuudesta (Atena 1999).

Kreivi Pico Della Mirandolan teos on itse asiassa puhe. Sitä on pidetty jopa tärkeimpänä renessanssiajan puolustuspuheena.

Se on kirjoitettu 1486, mutta puhe jäi pitämättä; miestä epäiltiin kerettiläiseksi ja hän joutui pakenemaan Firenzestä Ranskaan.

Puhe, alkukielellä Oratio de hominis dignitate, ilmestyi ensimmäisen kerran 1495-1496. Teoksen on kääntänyt suomeksi Tapio Martikainen, joka on laatinut siihen myös sivistyneen johdannon.

Renessanssiajan filosofiaa tutkinut Heikki Mikkeli on kiteyttänyt puheen sanoman: ”Jumala loi ensin kaikki oliot, joilla on pysyvä ja määrätty olemus ja sen jälkeen ihmisen, joka järkensä ja vapaan tahtonsa avulla voi itse päättää, millainen hän haluaa olla.”

Tässä on lyhyesti muotoiltuna renessanssin ihmiskäsitys.

Keittiöni seinällä on ollut jo vuosikausia kehystettynä antiikkinen piirros Firenzestä. Jokainen arkiaamu, teekupposen ääressä, voin palata muistoissani Firenzen hämärille kujille. Olen käynyt vain kerran kaupungissa, mutta palaan sinne vielä uudestaan.

Nähdä Firenze ja kuolla.

Kaupunki on täynnä museoita ja kirkkoja. Suurin taideteos on kuitenkin itse kaupunki.

Firenzessä on mahdollisesti säilynyt paljon renessanssiajan tunnelmasta – mutta miten upeaa siellä olisi ollut elää Pico della Mirandolan, Sandro Botticellin ja Marsilio Ficinon aikoihin!

Firenzen platonilaisen akatemian perustaja Ficino saattoi pitää filosofisia puheita kirkoissakin.

Itse en suhtaudu suomalaiseen Platonin akatemiaan, jonka syntyyn olen ollut vaikuttamassa, samanalaisella hartaudella kuin Ficino.

En palvo Platonia; itse asiassa suhtaudun moniin hänen ajatuksiinsa varsin kriittisesti. Sokrates on minulle merkittävämpi hahmo kuin Platon.

Firenzen Akatemian juhlapäivä oli 7. marraskuuta, jónka kuviteltiin olevan Platonin syntymä- ja kuolinpäivä. Juhlan kunniaksi akatemialaiset pukeutuivat antiikin Kreikan asuihin. En pidä naamiaisista, mutta niissä juhlissa olisin halunnut olla mukana…

Pico tutustui Firenzessä Ficinon platonistiseen maailmankuvaan, mutta ei vain siihen. Hän laajensi ymmärrystään maailmasta muidenkin ajattelijoiden, kuten Averroësin ja Aristoteleen opastamana.

Opiskellessaan Padovassa Pico oli tutustunut myös juutalaiseen filosofiaan. Erityisesti hän oli kiinnostunut Kabbalasta.

Ihmisen arvokuudesta-puheen taustalla onkin (kuten Tapio Martikainen kirjoittaa johdannossa) Picon pyrkimys yhdistää juutalainen salatieto, erilaiset itämaiset teologiset ja filosofiset näkemykset, antiikin filosofia ja keskiajan teologia ja filosofia.

Pico saikin aikaiseksi 900 teesin kokoelman, jota voisi kutsua synteesiksi siihenastisesta filosofisesta ja teologisesta ajattelusta. Ihmisen arvokkuudesta-puheen tarkoitus olikin olla teesejä koskevan väittelytilaisuuden johdanto.

Kerettiläisenä pidetyn Picon teesejä ei koskaan julkaistu. Onneksi puhe säilyi.

Kirjan saa osta tästä

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/865047

28.4. 2021

Kimmo Pasanen: Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa (Teos, 2008).

Niin pitkään kun muistan harrastaneeni filosofiaa ja humanistisia tieteitä, olen ollut jopa järjettömän kiinnostunut zenistä. Varsinkin sen japanilaisesta tulkinnasta. Maailmankulttuurit kursseillani on kirjoitettu haikuja, olen osallistunut japanilaiseen teeseremoniaan ja harrastanut zenmeditaatiota.

Pasasen Tyhjyyden pitäisi kuulua jokaisen suomalaisen zenharrastajan käsikirjastoon. Pasasen teos on myös erinomainen johdatus ylipäänsä itämaiseen ajatteluun, varsinkin hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen.

Olen kehittänyt oman meditaationi. Mielellään ensilumen aikaan, kun lumi on puhdasta, juuri satanutta, lähden kävelemään metsään, ja yritän puhdistaa mieleni lumen valkoisella.

Kysyin kerran, käydessäni Helsingin Buddhakeskuksessa, buddhalaisuuden elämänpolukseen valinneelta viisaalta ihmiseltä:

– Mitä mieltä olet lumimeditaatiostani ? (olin ensin selittänyt mitä se oli)

Muistaakseni Buddhakeskuksen Viisas suhtautui outouteeni suurella myötätunnolla; täytyyhän buddhalaisen osoittaa buddhamieltä…

Kuka sitten on Kimmo Pasanen?

Wikipedia tietää hänestä varsin vähän. Tässä on itse asiassa kaikki: ”Kimmo Pasanen (s. 1943) on taidemaalari, kirjailija ja filosofi, joka asuu ja työskentelee Pariisissa. Hän on väitellyt filosofian tohtoriksi Sorbonnen yliopistossa. Lukuisten artikkeleiden lisäksi Pasanen on julkaissut teoksen Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa (Teos 2008), sekä modernin taiteen perusteita ja taustoja selvittävän kirjan Musta neliö – abstraktin taiteen salat (Taide 2004.”

Pasasen lukuisista artikkelista voisin mainita Tiede & Edistys lehdessä (3/1991) ilmestyneen Taiteen pelit. Hieno, monisyinen artikkeli taiteesta.

Artikkelinsa Pasanen lopettaa zenhengessä: ”Taidetta voidaan loppujen lopuksi määritellä vain sanomalla: taide on taidetta.”

Pasasen Tyhjyys on kauniisti kuvitettu, taitettu ja ennen kaikkea hienosti kirjoitettu ja ajateltu teos.

Nyt kun kehun kirjaa, tekisi mieli ottaa se pois nettikaupastani.

Mutta toisaalta – eikö nimenomaan syvällisiä, joka suuntaan ulottuvaisia kirjoja kannatakin laittaa uudelle kierrokselle?

En muista mistä kirjan ostin. Sen kyllä muistan kenen kehotuksesta sen ostin.

Kuvataitelija ja kuviksen opetuttuni Juha Vakkilainen kehotti minua tutustumaan kirjaan. Oli varmaan kuullut innostuksestani zenajatteluun.

Olikohan menossa vuosi 2006?

Opetushallitus oli järjestänyt Lahteen seminaariin. Jotenkin ajauduin juttelemaan niitä näitä toisen seminaarilaisen kanssa. Hänen nimensä oli Juha Vakkilainen.

Päätimme yhdistää voimamme ja järjestää kouluillemme (Salpausselän lukiolle ja Hyrylän lukiolle) kulttuuriretken Baltiaan – Tallinnaan ja Tarttoon. Se toteutui Tuusulan koululaitoksen synkkänä vuonna 2007 (Jokelan ampumiset sattui saman vuoden marraskuussa). Ehdimme tehdä retkemme ennen tuota ikävää tapausta.

Baltian reissusta kehkeytyi lopulta Agora-projekti, joka on mahdollistanut suurelle joukolle Tuusulan lukiolaisia (Hyrylästä, Jokelasta ja Kellokoskelta) mahdollisuuden tutustua eurooppalaisiin kulttuurikaupunkeihin.

Lainaus Täydellisen viisauden sydänsutrasta:

Muoto ei eroa tyhjyydestä, tyhjyys ei eroa muodosta. Muoto itsessään on tyhjyyttä, tyhjyys itsessään on muotoa. Niin ovat myös tuntemukset, tietäminen, mielen toiminnot ja tietoisuus suhteessa tyhjyyteen.

Länsimaiseen ajatteluun tottuneelle lukijalle nämä lauseet saattavat vaikuttaa täysin käsittämättömiltä.

Ehkä juuri siksi länsimainen lukija saattaa tarvita tuekseen Kimmo Pasasen teosta Tyhjyys.

Tämä kirja on nyt saanut hyvän kirjallisen kodin Helsingistä.

27.4. 2021

 Kari Palonen: Sanansaivartelua. Politiikasta teksteissä ja teksteistä politiikassa. Ohjelmapuheenvuoroja, polemiikkeja, sormiharjoituksia, minitutkimuksia ja satrologiaa (Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta 1988).

Yliopistovuoteni alkavat olla haalistuvia timantteja muistojeni arkussa.

Mitä muistan vielä kultaiselta 80-luvulta?

Monet asiat ovat jääneet unohduksen yöhön. Muutamat muistot vielä sinnittelevät olemassaolostaan.

Humanistit elävät niin pitkään kuin heidän kirjoituksensa elävät. Kun humanisti siirtyy tuonilmaisiin usein perikunta hoitaa poismuuttaneen paperit kierrätykseen.

Itse olen vielä tämänilmaisissa papereideni ja kirjojeni piirittämänä.

Kaivoin esille Helsingin Malminkartanossa 1984 kirjoittamani esseen Kari Palosen teoksesta Kriittinen rationalismi. Tarjosin sitä opinnäytteenä Kari Sulevon Metodi II kursille Helsingin yliopiston valtio-opin laitokselle. Muistaakseni Sulevo piti tekstistäni. Ja myöhästyneenä kiitoksena tästä suopeudesta kerron tässä kaikille: Kari Sulevo oli yksi niistä opettajista, joiden tunneille menin mielelläni. Pidin varsinkin hänen huumorintajustaan.

Huumoria on tässä maailmassa aivan liian vähän. Kyynisyyttä sitäkin enemmän.

Kari Palosen Kriittistä rationalismia (1974) luen aina silloin kun maailma tuoksuu liikaa byrokratialta ja sosiaaliselta teatterilta.

Ostin sen Loviisasta, jonne Kronos (Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden yhdistys), oli järjestänyt opintoretkensä.

Minua viehätti kirjassa erityisesti popperilainen kerettiläisyyden filosofia. Sitä voi kutsua myös kriittiseksi rationalismiksi, jos niin haluaa.

Kriittistä rationalismia en tarjoa myyntiin, koska se on ehkä liikaakin ajan patinoima. Kaikki sivut ovat tallella, mutta osa vain irtolehtinä.

Kriitisen rationalismin voi ostaa esim. Kiannan aitasta (Suomussalmelta). Hinta vaivaiset 5 €

https://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=3099431

Sanansaivarteluakin on kuntoluokitukseltaan K2. Sivuilla on merkintöjä. Teoksen huonolaatuinen paperi on paikoin kellastunut…

Kun Palonen piipahti Jyväskylästä Helsinkiin 1980-luvulla vierailevana luennoitsijana, olin tietysti paikalla. Yksi niistä harvoista.

Palosella oli kulttimaine Jyväskylässä, ei vielä silloin Helsingissä.

Miestä pidettiin omituisena. Varsinkin sitä, että hän eli julkisessa selibaatissa.

Palosessa onkin varmaan paljon samaa kuin oli keskiajan kirjurimunkeissa. Valtava äly ja lukeneisuus. Heitä yhdisti siis muukin kuin selibaatti.

Sanansaivartelua on Palosen Tekstistä politiikkaan (Vastapaino 1988) oheisteos.

Se on huikea matka lähes kaikkeen mahdolliseen. Välillä tyylilajina on pakina (esim. nerokas Gallup-dialogi), välillä korkealentoinen filosofian lähiluku (mm. teoksen satrologiset esseet). On vaikea sanoa milloin Palonen on tosissaan ja milloin ei.

Teosta on ilmeisesti saatavilla vain tämä ainokainen Quality Booksin kappale.

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/863922

26.4. 2021

Bastian Obermayer, Frederik Obermaier: Panaman paperit. Miten rikkaiden veronkierto paljastui (Into 2017).

Panaman papereihin törmäsin ensimmäisen kerran ehkä uutisissa, sitten Hesarissa ja lopulta YLE:n ajankohtaislähetyksissä.

Tiesin tästä veroparatiiseihin liittyvästä jutusta jo varsin paljon, kun löysin Rosebudin asematunnelin kirjakaupasta tämän erittäin informatiivisen teoksen.

Rosebudin kirjakauppa oli ennen surullisenkuuluisaa remonttiaan yksi Helsingin parhaista kirjanystävien keitaista. Vanha Rosebud oli selkeästi parempi kuin esim. Suomalainen kirjakauppa. Nyt nämä kaupat ovat yhtä huonoja suppeine valikoimineen.

Maksoin kirjasta 10 euroa. Vain vähän enemmän kuin junalipusta Helsinki-Järvenpää. Usein Rosebud onkin pelastanut junamatkani (varsinkin sen jälkeen kun Hiltusen divari lopetti toimintansa).

Panaman paperit ja koko veroparatiisihärdelli lienevät pääpiirteissään kaikille tuttuja asioita.

Mutta!

Tästä kirjasta on mahdollista saada ne kuuluisat yksityiskohdat – ja useinhan on todellakin niin, että konkreettiset seikat kuten nimet ja numerot on portti (minkä tahansa asian) todelliseen ymmärtämiseen.

Takakansiteksti kertoo kirjan oleellisen viestin: ”Panaman paperit näyttää, miten rikas eliitti ja suuryritykset eivät noudata samoja sääntöjä kuin muut.”

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/863457

25.4. 2021

M. A.Numminen, Esa Saarinen: Terässinfonia (Weilin & Göös, 1981).

Itse ostin tämän kirjan jo aikoja sitten jostakin Helsingin divarista. Hinta näkyy olleen silloin vaivaiset 10 euroa; ehkä ostin sen Hiltuselta – jonka divari oli yksi maailmankaikkeuden hienoimmista paikoista. Kaikkina aikoina. Silloin kun se vielä oli.

Seppo Hiltusen kanssa keskustelin maailmanmenosta varmaankin enemmän kuin opinahjoni professorien kanssa.

Sain Sepolta aina alennuksen. Ehkä maksoinkin Terässinfoniasta vain 8 euroa. Nyt siitä on tullut kulttikirja, jota on vaikea löytää.

Kirjakammari myy teosta hintaan 48 euroa. Tommin Antikvariaatti ja Quality Books 30 eurolla.

Argumenttini halpuutuksen puolesta: tuskin yhdelläkään opiskelijalla on varaa laittaa 48 euroa kirjaan.

30 euroakin on jo kipurajalla. Sillä syö monta päivää. Lasse Nordlund olisi elänyt sillä summalla puoli vuotta.

Saarinen ja Numminen ovat sukupolvensa (lue:vaarien sukupolven) parhaita kirjoittajia. Terässinfoniaa lukee mielellään. Se on hauska. Parhaimmilaan absurdi. Kaiken lisäksi siinä on myös punnittua asiaa. Varsinkin jos Saarisen ja Nummisen yleissivistystä vertaa television ja internetin kevyttietoon.

Tehdään empiirinen koe.

Avaan Terässinfonian satunnaisesti valituilta sivuilta:

Numminen Tukholmassa 3.4. 1981

”Punatukkainen neljissäkymmenissä oleva ammatilainen tuli luoksemme: ”Sata kruunua”. Sitten hän vilkaisi sekä Jania että minua: ”Kahdelta 150 kruunua”. Olimme välinpitämättömän näköisiä: ”Ajatelkaa pojat, vain 75 kruunua hengeltä.”

Saarinen Austinissa (Yhdysvalloissa) 10.4. 1981

”(CBS:n) uutistoimitus oli saanut käsiinsä erään teksasilaisen poliisiaseman oman turvallisuuskameran filmaamia otoksia. Filmi paljasti mitä tällä teksasilaisella poliisiasemalla oikeastaan tapahtuu: kuka poliisi hakkasi takaapäin munuaisiin avutonta käsiradoitettua chicanoa, kuka potki maassa makavaa mustaa, ketä taas inspiroi tarttua pidätettyä tukasta kiinni ja iskeä miehen kasvot täydellä voimalla vasten tiskiä.”

Kun näitä lainauksia vertaa toisiinsa, paljastuu myös Terässinfonian työnjako. Saarinen raportoi avoimin silmin v. 1981 Amerikkaa. Numminen on kotikutoisempi, ehkä myös sovinnaisempi. Niin – olihan Saarisella tuohon aikaan kannettavanaan punktohtorin viitta. Numminen oli jo entinen undergroundmies.

Saarinen lienee haukutuimpia nykyfilosofeja juuri ”pinnallisuutensa” takia.

Onko tämä omasta syvällisyydestään vakuuttunut kuoro lukenut Terässinfoniaa?Tai esim. Saarisen Sartre-kirjaa (Pelon, inhon ja valinnan filosofia, 1983) ?

Epäilen.

Olen vuosien varrella tehnyt yhteistyötä Saarisen kanssa. Hän on käynyt Platonin Akatemiassa. Yhden filosofian oppituntini pidin hänen työhuoneellaan.

Opiskelijoideni filosofian harrastus selvästi lisääntyi – kiitos Saarisen.

Yksi opiskelijoistani sai Saarisen myös gradunsa ohjaajaksi. Paikka ei kuitenkaan ollut Helsingin yliopisto (josta Saarinen savustettiin), vaan Aalto-yliopisto, josta Saarinen on juuri eläköitynyt.

Saarinen toteaa Terässinfoniassa, että Eino Kailan ”Arkikokemuksen perspetuaalien ja konseptuaalinen aines” on hänen mielestään ”paras suomenkielinen filosofinen artikkeli.”

Punktohtori ei siis halveksinut perinteistä filosofiaa eikä sen klassisia kysymyksenasetteluja.

Quality Booksin myyntihyllyssä Terässinfonia ja Tauno Nybergin Ajatus ja analyysi (jossa Kailan artikkeli on julkaistu) ovat lähes vierekkäin. Mielenkiintoinen sattuma!

Terässinfonian ja Ajatuksen ja analyysin välissä ovat vain Kaarlo Nuorvalan Krestyn miehet, Martha C. Nussbaumin Talouskasvua tärkeämpää ja Antti Nylénin Halun ja epäluulon esseet. Kaikki nämä kirjat ovat nyt myynnissä.

Pelon, inhon ja valinnan filosofiastakin on tullut eräänlainen kulttikirja.

Olin korvaleikkauksessa (minulla on perinnöllinen korvasairaus) v. 2006. Leikkauksen jälkeen vietin sängyssä viikon verran. Jokainen liikahdus aiheutti oksennusrefleksin. Juuri ja juuri jaksoin raahautua kirjahyllylleni. Mielilukemistani oli silloin juuri Saarisen Sarte-kirja.

Päätin silloin järvenpääläisessä sängyssä vuonna nollakuus että konstruoin itselleni oman filosofian. Lähtökohtana oli vapauden käsite. Pääpiirteissään olen vieläkin tämän vapausfilosofian kannattaja.

Saarisen Sartre-kirjan saa ainakin Hagelstamilta (K3 kuntoisena 15 eurolla – minusta liian halvalla) https://www.kampinkirjakauppa.fi/tuotteet.html?id=31/772

Oma kirjayksilöni (tästä ehkä Saarisen parhaasta kirjasta) on jo siinä kunnossa, että se ei ole tulossa myyntiin Quality Booksin nettianktivariaattiin.

Terässinfonian saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/863174

24.4. 2021

 Lasse Nordlund, Maria Dorff: Elämämme perusteista. Pohdintoja työstä, rahasta ja energiasta omavaraisen elämänkokemuksen valossa (Palladium kirjat 2009)

Ostin kirjan joitakin vuosia sitten Helsingin Sosiaalifoorumilta.

Jukka Virtasen sanoittamassa laulussa kaivataan Espalle takaisin. Minäkin kaipaan esikorona-ajan Espalle (ja miksei Espanjaankin), mutta ennen kaikkea Arbiksen Sosiaalifoorumeille.

Arbiksella toteutui paremmin kuin missään kansalaisyhteiskunnan merkitys. Siellä asioista välittävät ihmiset näkivät toisiaan. Keskustelivat keskenään. Usein rekrytoin sieltä väkeä Platonin Akatemiaan ja Nuorten filosofiatapahtuma Nufitiin. Huomattava osa Quality Booksissa myynnissä olevista kirjoista ja lehdistä on ostettu sieltä. Suomi on aina ollut yhdistysten luvattu maa. Nyt Suomesta on tullut perin ikävä webinaarien maa.

Nordlund ja Dorff elävät Valtimolla omavaraista elämää. Erityisesti perhe rakastaa lanttua ja sieniä. Vaatteetkin tehdään itse.

Lasse Nordlund ja hänen puolisonsa Maria Dorff ovat eläviä todisteita siitä miten vähällä ihminen voi elää. Ja kun ei ole rahasta riippuvainen on vapaampi ja ehkä myös osaavampi, koska täytyy tehdä itse asioita.

Kirjassaan Nordlund esittelee mm. marjojen säilytysmenetelmää; marjat ryöpätään ensin nopeasti ja laitetaan sitten purkkeihin. Säilymisen varmistaa purkkien ahkera kääntely. Sähkön kulutus nollaantuu kokonaan kun ryöppäyksen tekee ulkona.

Tämä kirja itsessään, fyysisenä oliona, on todiste käsityöläisyyden, itsetekemisen puolesta. Se on nimittäin painettu J.K. Ihalaisen yhdenmiehen kirjapainossa.

Itse asiassa Nordlund ei olisi halunnut kuluttaa paperia kirjan painamiseen. Mitä enemmän paperia, sitä vähemmän metsiä. Niinhän se menee…

Lasse Nordlund lämpeni kuitenkin kirjahankkeelle juuri siksi, että ” J.K. Ihalaisen vanhanaikaisessa nyrkkipajassa syntyy kauniita ja sielukkaita kirjoja.”

Itse olen sekä paperisten kirjojen että metsien ystävä. J.K. Ihalaiselta ostan aina kirjoja kun hänet näen. Viimeaikoina en ole tosin nähnyt juuri ketään. Lähinnä näen kissaani (sekin kuluttaa papereita, käytän vanhoja hesareita sen potan kuivikkeina).

Teoksen voi lukea verkossa http://omavaraopisto.fi/wp-content/uploads/2017/12/El%C3%A4m%C3%A4mmePerusteista_Kirja2014.pdf

Kirjan voi ostaa 12 eurolla myös Quality Booksista https://www.antikvariaatti.net/admin/product.php?id=863362

23.4. 2021

Tuomas Nevanlinnan: Hyväkuntoisena taivaaseen (Tammi 1999)

Filosofian kirjani ovat aakkosjärjestyksessä. Nevanlinna ja Nietzsche saavat pitää toisilleen seuraa.

Uskoisin että nämä filosofit viihtyvät keskenään.

Toisaalta tiedän myös, että Nevanlinna on lukenut myös Heideggeria (H ja N ovat jo kaukana toisistaan – siis hyllyissäni, jonka kirjoja Quality Books myy hyviin koteihin).

Sattui nimittäin kerran 1980-luvulla, että olin Tuomaksen kanssa samoissa töissä – Helsingin yliopiston neuvontatoimistossa. Ja huomasin, että Tuomas käytti joutohetkensä lukemalla Heideggerin Sein und Zeit teosta.

Alkukielellä!

Siitä lähtien olen pitänyt Tuomasta aitona filosofina.

Hyväkuntoisena taivaaseen pohjana ovat Tuomaksen Hesarin Nyt-liitteeseen kirjoittamat kolumnit. Mieluumin kutsuisin niitä esseiksi.

Filosofinen essee on yksi kirjallisen gastronomian muoto. Nevanlinna hallitsee tämän tyylilajin varsin hyvin.

Ostin teoksen kymmenisen vuotta sitten porvoolaiselta kirpputorilta.

Quality Booksin myynnissä oleva kappale Nevanlinnan teosta Hyväkuntoisena taivaaseen taitaa olla lajinsa ainoa. Muualta en sitä löytänyt.

Onko kirjasta tullut suomalaisen nykyfilosofian klassikko?

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/862733Muokkaa

22.4. 2021

Nagapriya: Karma ja jälleensyntyminen (Like 2005)

Kirjoihin liittyy usein muistoja.

Tämän kirjan muistan parhaiten Maailmankulttuurit kurssini tarinatuokiosta.

Oppitunnin aiheena oli intialainen kulttuuri. Lopputunniksi siirryimme luokkatilaani viihtyisämpään ympäristöön keskustelemaan karmasta. Mukaani otin Nagapriyan teoksen Karma ja jälleensyntyminen.

Luin otteita kirjasta. Lopuksi keskusteltiin.

Luulenpa että juuri näin on tieto siirtynyt – jo vuosituhansien ajan – sukupolvelta toiselle.

Milloin leirinuotiolla, milloin luokkahuoneessa. Mitä tahansa, missä tahansa, voi periaatteessa oppia miten tahansa. Itse olen (kohta eläköityvänä opettajana) dialogisen oppimisen kannalla.

Tässä suhteessa olen platonisti.

Tässä ote Nagapriyan kirjasta:

” On outo juttu olla ihminen. Se tuntuu samalla kertaa ihmeellisen yliluonnolliselta, hurmaavalta, eriskummalliselta ja pelottavalta. Huomaamme joutuneemme maailmaan, jota emme ymmärrä, ja johon tarvitsemme – jopa tahdomme – selityksen, kartan, jonka avulla suunnistaa tämän oudon maaston halki.”

Nagapriyan kirjaa myy mm. Quality Books

https://www.antikvariaatti.net/admin/product.php?id=862727

21.4. 2021

Karl Nickul: Saamelaiset kansana ja kansalaisina (SKS 1970)

Olen, lähes aina, ollut kiinnostinut saamelaisuudesta.

Pasifistin ja saamelaisen kulttuurin asiantuntijan Karl Nickulin (31. joulukuuta 1900 Oulu – 2. kesäkuuta 1980 Helsinki) elämä oli idealistin elämä. Vakaumuksensa vuoksi hän istui vankilassa ja saamelaisharrastuksensa vuoksi hän vietti suuren osan elämästään Saamenmaalla tutkien seudun kulttuuria. Parhaiten hän tunsi koltat.

Nickulin teos Suenjel, kolttain maa (Terra 1933) on bibliofiilinen harvinaisuus.

Myös Veli-Pekka Lehtolan Nickul-elämäkerrasta on tullut divarien aarteita. Tällä hetkellä kirjan löytää vain kirjastoista.

Lehtola, Veli-Pekka: Nickul: Rauhan mies, rauhan kansa. Inari: Kustannus-Puntsi, 2000. ISBN 952-5343-05-7.

Olen itsekin kirjoittanut saamelaisesta kulttuurista. Tässä ote esseestä, jonka kirjoitin Suomalaisia tarinoita-sarjaani.

(Kirjoitin päiväkirjaani  6.2. 2017)
” Olen hyvissä ajoin saapunut Porthanian edustalle, Helsingin Hallituskadulle. Lapin puvut jo kielivät mistä on kysymys. Puolen päivän aikaan on tarkoitus nostaa salkoon Saamen lippu.Tasan sata vuotta sitten Norjan Trondheimissa pidettiin ensimmäinen kokous, josta sai alkunsa  Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän saamelaisten yhteistyö. Kun lippua nostetaan, lauletaan saamen kansallislaulu kolmella kielellä: pohjoissaameksi, koltansaameksi ja inarinsaameksi. Kansallislaulu perustuu Isak Sabban runoon, joka julkaistiin  Saǥai Muittalægje -lehdessä v. 1906. Arne  Sørli sävelsi laulun, joka päättyy pohjoissaameksi: Sámieatnan sámiide!(saamelaisten on Saamen maa). Vahvimmin äänessä on Inarin  ortodoksisen seurakunnan emerituskanttori Erkki Lumisalmi. Hän on yksi niistä noin kolmestasadasta, jotka osaavat puhua kolttasaamea. Yhtä vähiin on käynyt inarinsaamen taitajien joukko. Parhaiten pintansa on pitänyt pohjoissaame, jota puhuu äidinkielenään noin 1500 saamelaista. Tilastot ovat tylyjä: kun vuonna 1962 Suomen saamelaisista puhui saamea ensimmäisenä kielenään noin 75 %, niin 2007 osuus oli enää 26 %. Kuinka moni pystyy kymmenen vuoden päästä laulamaan saamelaisten laulua?
Saamelaiset joutuvat päivästä toiseen kamppailemaan elinkeinojensa puolesta. Muutama vuosi sitten näin Sosiaalifoorumilla dokumentin, jossa kuvattiin porosaamelaisten ja metsurien välisiä kiistoja. Meno oli kuin Villistä lännestä. On mahdollista, että metsureissa on myös saamelaisia, mutta uskallan kyllä olla porosaamelaisten puolella. Metsää riittää hakattavaksi muuallakin Suomessa. Keskustelin viime tapanina Utsjoen Nuorgamissa asuvan pohjoissaamelaisen kanssa. Kun kysyin häneltä onko Nuorgamin kylällä vastaavaa kiistaa, hän saattoi todeta: onneksi Nuorgamissa eivät puut kasva. Mutta jo Inarissa elinkeinot taistelevat kuin metsot von Wrightin taulussa. Mutta ehkä nuorgamilaistenkin kannattaisi olla varuillaan, sillä eduskunnan käsittelyssä on parhaillaan Tenojoen kalastukseen liittyvä lakiesitys, joka saattaa vaikeuttaa saamelaisten ikiaikaista oikeutta kalastaa kotijokensa lohta.Suomi ei ole vieläkään ratifioinut YK:n työjärjestön  ILO:n yleissopimusta, jolla turvattaisiin alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu ja estetettäisiin saamen kielten ja  kulttuurin tuho.”

Teosta myy mm. Quality Books

https://www.antikvariaatti.net/admin/product.php?id=862241

20.4. 2021

Matti Myllykoski: Epäilys (2005)

Opetan myös uskontoa lukiossa. Matti Myllykosken teokset ovat antaneet minulle paljon inspiraatiota vuosien varrella – erityisesti Jeesuksen viimeiset päivät (Yliopistopaino, 1994) ja juuri tuo syvähenkinen pieni kirja Epäilys (2005).

Myllykoski on Helsingin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan dosentti, jo tuonilmaisiin muuttaneen freukkari Pekka Myllykosken velipoika.

Wikipediassa on pitkä lista Myllykosken julkaisemia kirjoja, joista varsinkin Jeesuksen viimeiset päivät herätti melkoisen myrskyn. https://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Myllykoski

Epäilyksen esipuheessa Myllykoski kirjoittaa:

”Jumala, kirkko ja evankeliumi ovat kaikilta osiltaan ja koko ajan sitä, mitä ihmiset niistä tekevät. Siksi niitä kaikkia on koeteltava elämässä, jossa mikään inhimillinen ei ole vierasta.”

Kirjan voi ostaa Antikvariaatti.netin kautta

https://www.antikvariaatti.net/admin/product.php?id=861704

19.4. 2021

Maria Mustonen: Anarkismi yhteiskuntafilosofisena aatteena – Lyhyt johdatus anarkismiin (1995)

Pamfletin julkaisi 1995 Suomen Anarkistiliiton Kuopion osasto. Ostin kirjasen muistaakseni pari vuotta sitten anarkistien kirjakaupasta – Mustan Kanin kolosta – Helsingin Hämeentieltä.

Opetan filosofiaa ja olen ollut laatimassa (osana työryhmää) myös yhteiskuntafilosofian oppikirjaa. Booky.fi myy sitä alessa 10 eurolla.https://www.booky.fi/tuote/tapio_turpeinen/lukion_filosofia_kurssi_3_yhteiskuntafilosofia/9789525469370

Totean kirjassani, että anarkismi lienee väärinymmäretyin ideologia. Ehkä se on myös yksi vaikeimmin avautuvista. Samaa mieltä tuntuu olevan myös Maria Mustonen.

Googletin Mustosen kirjan; vaikuttaa siltä, että kirjaa on myynnissä vain tämä yksi kappale. Ehkä sitä on saatavilla myös Helsingin Hämeentieltä anarkistien kaupasta.

Mustonen kirjoittaa: ”Tämä pamfletti on alunperin yhteiskuntafilosofian essee, joka on kirjoitettu kesällä 1995.”

Lähdeluettelo viittaa siihen, että hän olisi tarjonnut esseensä Joensuun yliopiston filosofian professorin Seppo Sajaman luettavaksi.

Kirjan voi ostaa Antikvariaatti.netin kautta

https://www.antikvariaatti.net/

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/861697