Georges Simenon: Maigret ja tienristeyksen valot (1972, 1872)

Eilinen lauantaipäiväni oli täynnä jännitystä: Jyväskylän rallia, Simenonin dekkaria (Maigret ja tienristeyksen valot, 1972) ja Hitchcockin vakoilutrilleriä (Revitty esirippu, 1966). Muuta jännitettävää päivässä ei ollutkaan.

Jyväskylä ralli oli näistä kolmesta jännityksen lähteestä varmaan jännittävin.

Toistaalta Simenonin ja Hitchcockin nerous ei perustu pelkästään jännityksen luomiseen.

Viime vuoden kesäkuussa kirjoitin tälle palstalle toisesta Simenonin Maigret-dekkarista (Ystäväni Maigret ).

Aloitin silloin esseeni näin:

”Joka kesä luen muutaman Simenonin Maigretin. Ja joskus luen niitä muinakin vuodenaikoina. Joskus luen niitä mielenterveydellisistä syistä; jostain kumman syystä ne rauhoittavat minua.”

Tienristeyksen valot ei kuitenkaan rauhoittanut minua.

Eroaako elokuu 2022 kesäkuusta 2021?

On ainakin yksi ero. Kesäkuussa 2021 tiesin, että kesälomani tulee päättymään elokuussa. Nyt elokuussa 2022 tiedän, että minun ei tarvitse ensi viikolla mennä töihin.

Onko niin, että en enää edes tarvitse terapeuttista kirjallisuutta?

Saan olla kuin ellun kana, mennä nukkumaan milloin huvittaa ja herätä milloin huvittaa.

Tuskinpa kuitenkaan!

Jokainen meistä tarvitsee terapiaa joka päivä. Jos dekkarit, penkkiurheilu ja elokuvat pystyvät sitä tarjoamaan — hyvä niin.

Jokaisella päivällä on omat murheensa, riippumatta siitä onko eläkkeellä vai töissä.

Kun tapasin viime torstaina vanhoja oppilaitani maisterijuhlissa, kerroin ainakin yhdelle heistä, että minua vaivaa merkitysten katoaminen. Teema, josta oli keskusteltu myös useilla filosofian tunneillani. Toki silloin yleisellä tasolla (olisi varmaan ollut opiskelijoille varsin turhauttavaa seurata oman opettajan jatkuvaa itsetutkiskelua…).

Franklilainen logoterapia pohtii juuri tätä kysymystä: kun ihminen kokee, että elämällä on merkitystä, päämääriä, selviää vaikka Auschwitzista niin kuin Frankl itse.

Franklin kirjat ovat olleet varsin kysyttyjä QualityBooksissa, mutta niin ovat olleet myös Simenonin dekkarit. Myös päivän kirjallani on kysyntää. Tänään sunnuntaina (7.8.) Maigret ja tienristeyksen valot tilattiin Vaasaan!

Hitchcockin elokuvia katsotaan koko ajan.

Jyväskylä on tänään ollut aivan sekaisin rallistaan. Kalle Rovanperä ja Ott Tanak käyvät parhaillaan gladiaattorien taisteluaan maanteiden kuninkuudesta. Sora pöllyää Keski-Suomessa, ihmiset kirkuvat.

Mutta voiko tähän tai muuhun iloon yhtyä kollegani Tuusulan lukiosta, joka tietää että sorvin äärelle on mentävä jo huomenna?

Mitä lääkkeeksi?

Jatkan vielä vanhan esseeni purkua.

Edellisessä Maigret-esseessäni kirjoitin:

”Muistelen nostalgisesti varhaisnuoruuteni televisioiltoja, jolloin Maigretin sai nähdä usein ruudussa polttamassa piippuaan ja ratkomassa pariisilaisia rikosmysteerejä.”

Nuoruusvuosinani tosiaankin katsoin enemmän dekkareita kuin luin niitä. Olin perustamassa Suomen ensimmäistä dekkarilehteä 1980-luvun alussa, mutta saattaa olla että ensimmäisen Maigretini luin vasta 1990-luvulla.

Tienristeyksen valot (La Nuit du Carrefour, 1931) on varhaisia Maigret-dekkareita.

Maigretien ensimmäinen vuosi 1931 tuotti peräti 10 dekkaria!

Simenon julkaisi kaikkiaan 84 Maigret-dekkaria vuosina 1931-1972. Ensimmäinen Maigret oli Maigret ja latvialainen, jonka hän kirjoitti jo 1929.

Suurin osa niistä on suomennettu. Joistakin on otettu useita painoksia.

Luin päivän kirjani lähes yhteen kyytiin. En niinkään sen luoman jännityksen, vaan vaikeasti verbalisoitavan vetovoiman takia.

Tienristeyksien valo ei tapahdu Pariisissa, vaan pienessä kaupungissa lähellä Pariisia.

Mies on murhattu: ruumis löytyy hienosta autosta, mutta väärästä tallista.

Komisarion ei juuri tarvitse poistua majatalostaan. Syylliset löytyvät läheltä. Rikos ratkaistaan logiikan ja intuition ja ehkä muutaman piipullisen (hermosavujen) avulla.

Rikosta seuraa toinen rikos jne.

Lukijalla on helpottunut olo: hänen ei tarvitse väistellä luoteja…

Ja ehkä siinä onkin dekkarien lumo.

Saa olla sivullinen, mutta samalla osallistua.

Myös ongelmanratkaisuun…